Asa ja muut

Minäkin ostin täystransistoroidun Asa-matkaradion Hakaniemessä Tuulensuun talossa olleesta radioliikkeestä vuonna 1970. Se oli retro-malli. Verhoilu oli aitoa muovia. Kyljessä oli iso. halkaisijaltaan yli kymmensenttinen kaiuttimen päällys, joka saattoi hyvinkin olla metallia.

Laite toimii edelleen siellä Savossa, johon se päätyi tahattomaan kotimuseoon B & O:n 60-luvun lopun viritinvahvistimen (laskutikkumalli) ja Warfdalen kaiuttimien seuraan. Paikallisuutisten kuuntelemiseen radio sopii erinomaisesti, ja miksei myös puhelintoivekonsertteihin.

Minkä merkkinen radio teillä oli ennen? Meillä kai suosittiin Philipsiä, koska isoisän Telefunken oli alkanut polttaa lamppuja eli radioputkia tiuhaan tahtiin, eikä uusia saanut, kun ei ollut enää Telefunkenia eikä Saksaakaan. Se vanha radio muistutti Helsingin rautatieasemaa.

Kalliossa asuessamme ylpeilimme Helvarin juhlallisen suurella radiovastaanottimella. Olimme saaneet sen halvalla tai ilmaiseksi joltakulta kiihkoilijalta, joka oli siirtynyt Köykän Voima-stereoihin. (”Stereot” tarkoitti viritinvahvistinta, levysoitinta ja kaiuttimia, ja hifiä piti olla.)

Se oli hyvä tämä Helvar, mutta siitä ikävä, että viritys ryömi pois kohdaltaan. Myöhemmissä vastaanottimissa viritys ryömi kohdalleen. Vastaanottimen etuseinää peittävä verhoilukangas oli sen näköistä, että se oli kudottu kaksin käsin puissa, ja jykevässä kotelossa tuntuviat näkyvän mallipuusepän hampaan jäljet.

Asa Oy:n yhteydessä ei pitäisi pilailla. Turkulaisen Arvo Andrea Sakreliuksen tarina pikkupajasta merkittäväksi teollisuusmieheksi ja kidekoneista Euroopan eturivin television valmistajaksi on huima. Ja tehdas ja laitteisto paloivat talvisodan pommituksissa. Ja viime vuosikymmenien mullistuksissa sekin myytiin ja katosi, kuten suuremmalla kohulla Salora. Kuvaputkien valmistaminen Suomessa oli vuosia muidenkin kuin keskusrikospoliisin mielenkiinnon kohde.

Olen joskus elämässäni tavannut Teknillisen korkeakoulun sähköosastolla opiskelleita henkilöitä. Jopa korkeakoulun historia viittaa sellaiseen, että aineen opetus olisi ollut erittäin korkeatasoista jo ennen sotia ja sotien jälkeen Otala ja Tiuri olivat kovaa kansainvälistä tasoa tutkijoina. Korkeakoulun tiimi toteutti 1920-luvun alussa radioaseman Lahteen. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin samaiset signaalinkäsittelijät aloittivat televisiolähetykset Albertinkadulla rakennuksessa, joka on siellä edelleen ihmeteltävänä. (Radioinsinööriseura, Tesvisio, säännölliset lähetykset 1956.)

Muistan itse hämärästi, miten uusia radiovastaanottimia hankittiin, kun käyttöön oli tullut ula, siis ULA, ultralyhyet aallot, UKW. Keksintöä väitetään saksalaiseksi. Saksalta vietiin sodan seurauksena yleisradiotoiminnan aallonpituudet. Vastaus oli keksiä lisää aallonpituuksia. Kaliforniassa aseussani kummastelin suuresti, että siellä paikallisradiota kuunneltiin edelleen keskiaalloilta. Ula oli, mutta se ei herättänyt sen suurempaa mielenkiintoa. Ilmiö taitaa liittyä mainontaan, jolla radiotoimintaa rahoitetaan.

Televisiovastaanottimien myynti lähti liikkeelle maaseudulla ja kaupungeissa sekasortoisesti. Myyjissä oli paljon tilaisuuden äkänneitä entisiä kaupustelijoita. Myyntimenetelmä saattoi olla suoraviivainen – muistan tämän itse. Vietiin pyytämättä televisio tupaan, järjestettiin jonkinlainen anteeni ja luvattiin palata maksupuoleen myöhemmin, kun väki on päässyt sinisen kuvan makuun. Myyjällä saattoi olla seuraavalla käynnillä vekselilomakkeet valmiina salkussa. Ja katolle pystytettyä antennia sanottiin konkurssiharavaksi.

Asiassa on mielenkiintoinen piirre. Kirjoitan tämän mainitakseni sen. Väritelevisio asettui Suomeen 1969 – 1974.  Minulle Lasse Viren on värillinen juoksija (1972).

Televisiotekniikan kehitys polki paikoillaan noin 30 vuotta.

Ennen digibokseja ja digivastaanottimia ei tapahtunut paljon sellaista, mikä olisi oikeastaan kiinnostanut tavallista katsojaa. Vastaanottimetkin menettivät yksilöllisyytensä. Luullakseni meillä oli joskus Finlux, joskus Panasonic. Sony tuntui aina vähän kalliimmalta. Nytkin on käytävä katsomassa, millainen vekotin on käytössä. Panasonic. Ostopaikka Musta Pörssi, kampanjahinta.

Olen ennenkin vihjaillut, että polttomoottori (henkilöauto) oli kuluttajalle olennaisesti sama tuote 1950 – 2010. Ajatus on mielestäni kaamea, kun ajattelee edes moottorin rasitusta ympäristölle ja ostajan kukkarolle. Hiukan liioitellen voisi väittää, että diesel-moottoria pidettiin kehittelemättömänä 100 vuotta.

Ei perunaa kannata keksiä, jos nauris tekee kauppansa. Viittaus tarkoittaa suomalaisten syömistä; peruna joka tuottaa viljaan verrattuna seitsenkertaisen määrän aineenvaihdunnan hyväksymää energiaa pinta-alayksikköä kohtaan, alkoi tulla täällä tutuksi noin vuodesta 1800.

Ajatus television kehittymättömyydestä on tässä kuvattu ylimalkaisesti. Myytävien kuvien markkinat hukutti verkko ja sen päätelaitteisiin tukeutuva peliteollisuus. Kun nyt mukana ovat mobiilit laitteet, rahalla mitaten elokuva ja sen varjoon työntänyt televisio ovat pudonneet ansainnan etulinjasta. Televisio kehittelee vasta nyt hybridiversioita.

Olisin kovin maireana, jos näkisin sen vanhan Asan (kuva googlattu verkosta) toisen asteen retroversiona eli samanlaisena kuin PAL Tivoli. Kaupan ikkunassa oli verkkoradio (siis kalliisti pakattu ulkoinen levy), joka oli taitavasti muotoiltu Grundigin näköiseksi (Satelit Weltempfänger). Eräällä sukulaismiehellä oli sellainen muinoin. Jo oli hieno. (Näyttää löytyvän ”nykyversiokin”.)