Vanhuuden koulu

Kommentoija esitti henkeäsalpaavan hyvän ajatuksen. Olisi pidettävä vanhenemisen kursseja. Olisi perustettava eläkkeelle siirtyneiden koulu!

Melkein kaikki, paitsi työikäiset, ovat nyt yhtä mieltä kestävyysvajeesta. Nykyinen vanhuuseläkkeiden kartunta ei riitä. Eläkkeensaajia on ennen pitkää niin hirmuinen määrä verrattuna töissä käyviin, etteivät rahat riitä. Tämä aritmetiikka on yksinkertaista? Tosin yksi tekijä on keski-iän ennuste, joka valitettavasti on luonteeltaan arvaus.

Keski-ikä on muuttunut lyhyessä ajassa niin paljon, että olen itsekin hirmustunut asiasta. Ainakin 40-vuotiaana, ehkä sen jälkeenkin, olin sitä mieltä, että kuusikymmentä täyttänyt voisi vetäytyä keinutuoliinsa näppäilemään Siionin kannelta ja miettimään, missä asennossa tahtoo olla kuollut.

Sitä en mene väittämään, että ikätoverini ja minua hiukan nuoremmat olisivat karskimpaa rotua tai edes paremmassa kunnossa kuin joidenkin vuosikymmenten takaiset ikätoverinsa. Kirjoitan vain kokemuksestani.

Tekisi mieli koota pieni tilasto tieteen ja taiteen mestariteoista, joihin joku on yltänyt yli 60-vuotiaana. Ei niitä kovin paljon ole. Haydn sävelsi Luomisen ja Vuodenajat sekä kasan sinfonioita minun ikäisenäni ja vanhempana. Goethe oli kova sähläämään vielä lähes 80-vuotiaana. Bertrand Russell julkaisi kolmiosaisen muistelmateoksensa yli 80-vuotiaana ja oli luultavasti myös sen irse kirjoittanut. Teos on hyvä ja osoittaa niin suurta henkistä virkeyttä, että mieleen tulee, oliko hänellä kuitenkin ryhmä erittäin taitavia kustannustoimittajia.

”Meidän elinpäivämme ovat seitsemänkymmentä vuotta taikka enintään kahdeksankymmentä vuotta; ja parhaimmillaankin ne ovat vaiva ja turhuus, sillä ne kiitävät ohitse, niinkuin me lentäisimme pois. ” (Psalmi 90 : 10.)

Psalmista – todellisuudessa heitä oli monta – oli ajoittain masentuneisuuden ja lamaannuksen esitaistelija. Tuo asenne liittyi edelleen vanhoihin. Se on paha, että tuon asenteen ennakoiminen on osa vanhentumista. Tälläkin hetkellä se on eläkeläisvillitys, fad. Englanninkielinen sana tarkoittaa muoti-ilmiötä, jolla ei ole kosketusta todellisuuteen.

Kommentoijani mainitsi tietämistään tapauksista. Ilolla odotettu eläkkeelle jääminen lupauksineen on nopeasti kääntynyt katastrofiksi. Näitä kokemuksia on ehkä monilla. Omissa muistikuvissani rataennätys on ehkä eräällä virkatuomarilla, joka pimeni kuukaudessa siirryttyään leivättömän pöydän takaa siviiliin. Toinen kävi viisi viikkoa läksiäisjuhlistaan kertomassa uusista innostavista harrasteistaan, jotka särkivät kuulijan sydäntä, Kuuden viikon kuluttua hän oli kuollut.

Lapsia ja nuoria tuetaan, koska heidän on tulevaisuus. Todellisuudessa asiaan vaikuttaa myös ajatus, että heiltä tulee raha ja tuki. Erittäin monet primitiiviset kulttuurit kertovat samaa. Vanhat naiset ja miehet ovat arvossaan elinkeinoissa, joissa ihmiset tarvitsevat samalla tavalla kuin elefantit kokemustietoa vesipaikoista ja varmoista vaellusreiteistä. Jos elämä on pikemmin sodankäyntiä ja taktista liikehdintään vuoroon sodan ja vuoroon suvun jatkamisen merkeissä, ikääntyneet osoittautuvat taakaksi, josta tekisi mieli vapautua esimerkiksi nasevalla nuijan iskulla.

Ehkä tuota välttääkseen vanhat ovat keksineet uskonnollisen pelottelun tai monopolisoineet suhteensa väitettyihin näkymättömiin voimiin, joiden kanssa kaikkien olisi syytä pysyä väleissä. Jälkiteollisessa maailmassa tuokaan ei oikein toimi.

Nykyisessä hyvinvointivaltioiden jälkitilassa eläkeiän ylittäneet ovat ongelmallista yhdyskuntajätettä. Kustannuksia yritetään hallita kahdella hyvällä keinolla, huonontamalla hoivapalveluita ja ylihinnoittelemalla etenkin hoidokkien itse maksettava osuus. Pahimmillaan tämä voi johtaa pyörteeseen, jossa vakuutusjärjestelmä kiskoo kulut niiden tavoittamattomiin, joilla ei vakuutusta ole.

Lukijan on lupa kauhistua.  Eivätkö puheet menneet nyt liian hirveiksi. Menivät toki. Tietenkin täytän itse lähiaikoina 69 eli juuri niin paljon, ettei numeroparin vitsikäs kaksimielisyys jaksa enää huvittaa. Mutta oikea syy on kirjoittaa näkyviin se, mitä monet vanhat ajattelevat ja heidän lisäkseen jonkin verran nuoremmat mutta kuitenkin työelämässä jo takasuoralle ehtineet.

Eläkeläismasennus on järjellistä ja ymmärrettävää. Yhteiskunnallinen asema menee vallankäyttöä ajatellen kerrasta. Toimensa jättänyttä opettajaa tohtii ujompikin heitellä lumipalloilla. Esimerkiksi virkatuomari tai poliisi voivat tuntea olonsa sangen oudoksi, kun hiukan pelätty arvoasema on äkkiä poissa.

Entisellä työpaikalla nuohoaminen ei miellytä oikeastaan ketään. Mitä tuo täällä liituaa?

Valtiomiehet ja sotapäälliköt ovat olleet joskus käsittämättömän vanhoiksi tehtävissään. Yksi syy on ilmeinen. He ovat arvojohtajia. Tässä ja nyt tuon muotisanan sisällys on selvä. Mielen rakenne on edelleen teollisuuden ajan maailman mallilla. Mielessä ovat päällekkäin esipolvien raadanta-aate maan ja metsän aikakaudelta ja sen jälkeen työläisten oikeutettu ylpeys saavutuksistaan ja jaksamisestaan. Tuo on nyt nopeasti kadonnut. Tarve tehdä työtä ja hankkia siten oikeutus olemassaololleen on tallella ja murtaa ihmiseltä mielen.  Poissa on homo faber, ihminen seppänä – oman onnensa seppänä.