Pelko

Pelon näytteleminen elokuvassa taitaa olla vaikeaa. Chaplinin ”Diktaattorissa”se on tehty. Tuon filmin poliittinen sanoma on jossain suhteessa mennyt vanhaksi, koska Euroopassa ei ole tällä hetkellä raivoavia diktaattoreita. Syvä sanoma on sitä vahvempi: tuntekaa.

Sen nimisiä kirjoja on. ”Tunteiden opetus” sopisi tuonkin elokuvan nimeksi. L’éducation sentimentale. Se sanotaan myös suoraan filmin puheissa.

Hyvin yllättävästi ja ihmeellisesti pelko asuu kaksoisolennon (Doppelgänger) diktaattori-osan silmissä. Juutalaisen parturin tarinan juoni järjestää erittäin vaikeasta muistin menetyksestä kärsiväksi. Pieni mies on menettänyt kykynsä pelätä eli osan ihmisyyttä. Diktaattori on melkein pelkkää pelkoa, eli peto. Kun kysymyksessä on näyttelijän kaksoisrooli, tämän asian nostaminen havaittavaksi on vaikeasti käsitettävä suoritus.

Ohjaaja, näyttelijä ja rahamies Chaplin on oivaltanut sen asian, jonka varassa tämä elokuva elää ja jonka turvin siitä tuli Chaplinin kaupallisesti menestynein. Hullun diktaattorin pilkka ei olisi kantanut niin kauas.

Natsismi on populaarikulttuuria.

Tarkoitan tätä kirjaimellisesti. Mussolinin ja Hitlerin kehitelmä oli massaviihdettä. Se oli aineksiltaan karkeaa, stereotypioista rakennettua. Käytettiin vetäviä vaatteita, suosittiin saappaita, kuljettiin rivissä ja hihkuttiin jotain, esimerkiksi ”isänmaa”, tai alas nuo tai nämä. Kokoava vihollinen oli tietenkin käsitetty viisi tuhatta vuotta. Ei mikään yhdistä niin kuin pelko.

Natsismin tutkijat sivuuttavat joskus alkeellisen totuuden. Natsit pelkäsivät juutalaisia. Samalla tavalla amerikkalaiset pelkäsivät värillisiä miehiä ja naisia.

Oletteko nähneet miehen tappavan käärmettä? Viaton ja miellyttävä kyy laukaisee joissakin kiivaan reaktion. Mies hakee rautalapion ja hakkaa kuin hullu. Käärme on kohta kappaleina, mies hitaasti paranemassa sen kertaisesta pelostaan.

Ehkä ”vihapuhe” on sopiva nimitys, ehkä ei. Itse en pidä koko käsitteestä. Mutta se tarkoittaa pelkopuhetta.

Sanokaapa seuraavan kerran kun haluatte puhua suunne puhtaaksi ihmiselle, joka sortaa, kiusaa tai vainoaa pienempiä eli siis heikommiksi arvioimiaan ja siksi huonommaksi väittämiään: pelkuri.

Natsismia ja sen etumerkiltään vaihtelevia muotoja ei todellakaan olla vähättelemässä leimaamalla ne viihteeksi. Noiden tyrannioiden hirmuteot huutavat taivaaseen. Mutta eivät ne niin kovaa huuda, että niitä ei saisi eritellä. Mehän nimittäin tiedämme, että tiukan tullen kovin harva on immuuni joukkoilmiöillä. Useimmista meistä olisi tullut oivallisia natseja.

Näitä asioita sivuttaessa voi olla hyödyllistä, että esimerkiksi Hitler ei ollut natsi yhtä vähän kuin Stalin kommunisti. Aluksi he varmasti olivat, ja kiihkeitä. Mutta ankarimmat fanaatikot jäävät joukkoliikkeissä aina matkan varrelle, otollisessa tapauksessa liikkeen marttyyreiksi. Johtohahmot oppivat näkemään, miten kätevästi rajuja tunteita lietsovaa, pelkoja puhuttelevaa liikettä voi käyttää myös muihin tarpeisiin. Sellainen tarve voisi olla esimerkiksi henkilökohtainen vallanhimo tai vastustamaton halu tappaa toisia ihmisiä.

Populaarikulttuuri on vanha haukkumasana, joka tarkoittaa ”ei kunnon kulttuuria”. Elokuva – ”Diktaattori” esimerkiksi – ei ollut oikein kunnon kulttuuria verrattuna maalauksiin, veistoksiin, näytelmiin. Haukkumasanaa tarvitaan, kun virtausta arvellaan vaaralliseksi. Vaarallinen se on, jos se saattaisi nakertaa vakiintuneita valtasuhteita. Sarjakuvat, Aku Ankka mukaan luettuna, olivat muka vaarallisia, koska niitä ei luettu koulussa eikä opetettu. Erinäiset vanhempien ja opettajien tahot pitivät pahana kaikkea, mikä luiskautti koululaiset heidän otteestaan. Polkkaa ja jenkkaa jytkyttävät rengit ja piiat tanssivat talonväen tavoittamattomiin. Iskelmät istuttivat kuulijoiden kutrien alle ajatuksia, jotka kukaties saisivat  heidät unohtamaan asemansa ja luulemaan liikoja itsestään. Ja moni musiikin laji bluesista jazziin ja rokkiin vetosi ”eläimellisiin vietteihin”, joissa taas kaikkein pahinta on se, että ne ovat kaikilla ihmisillä suunnilleen samat.

Chaplinin elokuva on melkein ainoa todella vaikuttava aikalaiskritiikki saksalaisesta sikamaisuudesta (Schweinerei).  Hyvin vanhan uskomuksen mukaan lohikäärme, peikko tai muu peto, johon miekka ei tehoa, saa surmansa, jos sille näyttää sen omaa kuvaa.

Sen Chaplin teki turvautuen jo aikaisia huvittavaan yhdennäköisyyteen (joka puolestaan taisi johtua tuohon aikaan käytöstä jääneistä viiksistä). Mutta olennaisesti peto voitetaan antamalla sille sen omaa lääkettä. Populaari voitetaan populaarilla.

Tai ehkä voitto oli suhteellinen. Chaplin itse sanoi, ettei hän olisi tehnyt tällaista elämää, jos olisi aavistanut kohteensa todelliset synnit. Mutta hän nyt teki sen ja pyöräytti vanhoja klovnirutiinejakin käyttäneet komedian ja parodian lopussa hyvin koskettavaksi korostukseksi sisällisestä vahvuudesta, viitaten Luukkaan evankeliumiin kuten vain juutalaista esittävä ateisti osaa tehdä.