Sapliini

Se taiteen arvostuksen muutos, jota myös professori Peter von Baghin elämä ja teot osoittavat, on ainutlaatuisesti yhden miehen, Charlie Chaplinin tekoa.

Otsikon kirjoitustapa muistuttaa tästä. Ainakin 60 vuotta sitten maalaispitäjässä käytännössä kaikki tiesivät, mitä tarkoittaa Sapliini. Ne jotka eivät kuvitelleet käyvänsä elokuvissa, käyttivät sitä sitten haukkumasanana. Ne jotka kiirehtivät kertomaan, etteivät he perusta taiteesta, pitivät kuitenkin Chaplinista eli taiteesta.

Chaplinista eivät pidä ne, jotka ovat keskenkasvuisina katsoneet häntä epäsuotuisissa tilanteissa ja saaneet ymmärrettävän ja virheellisen kuvan, että kysymys on Tomin ja Jerryn varhaisversiosta. Toisen nurjamielisten ryhmän muodostavat epäonnistuneet snobit, jotka sanovat, että kyllä Buster Keaton oli parempi. Tuollainen lause on yhtä viisas kuin ”en pidä urheilusta, mutta seuraan mielelläni keihäänheittoa”. Keaton oli hieno, mutta paljon lyhyemmässä tuotannossaan kapeammalla kentällä kuin Tsape.

Kolmas totaalikieltäytyjien ryhmä muodostuu henkilöistä, jotka vihaavat peilejä. He eivät halua katsoa ikävän osuvaa kuvaa itsestään – öykkäröinnistä, ökyiluystä, örveltämisestä.

Juuri tämä viimeksi mainittu on yksi Peter von Baghin Chaplin-kirjan avauksista.

Katselin kirjakaupassa erilaisia juhlakirjoja tutkittuani ensin Petterin listatun tuotannon. Kävi mielessä, että kovin nyt miestä juhlitaan. Rupesin kotona lukemaan. Löin jarrut päälle, koska tekstin rytmi onkin hyvin harkittu ja herkkupalat ovat kohdittain hiukan piilossa.

Hyvin vähästä kävi ilmi, että tässä nyt on se magnum opus, jota satuin pari viikkoa sitten perään kuuluttamaan. Pääteos on lisäksi sellainen, ettei tule mieleen monta vertauskohtaa – ehkä Bogdanovichin ensimmäinen kirja elokuvaohjaajista. Tämä vain on parempi.

Ihmeteltävä saavutus näyttää perustuvan kirjoittajan valtavan asiantuntemuksen lisäksi kahteen muuhun seikkaan. Toisin kuin monet muut elokuvasta kirjoittaneet – von Bagh itsekin joskus – tämä kirja ei esitä väitteitä tai näkemyksiä, joille sitten haettaisiin tukea esiteltävän tuotannosta. Näkemykset kasvavat Chaplinin tuotannosta. Niissä ei ole päälle liimattuja osia – ei edes tämä Chaplinin yhteiskunnallisuus, melkeinpä poliittisuus, josta arvosteluissa on mainittu. Tämäkin piirre on esitetty kasvuna ja muuttumisena lämpöön, inhimillisyyteen ja siten myös surun tuttavaksi.

Se toinen piirre on Chaplinia käsittelevät elokuvakirjan muuttuminen ilmiöksi, joka tuo tekstin hyvin lähelle romaania. Tämä on kaunokirjallinen teos. Tekniikka voisi olla eräin kohdin tietoisesti James Joycea mukailevaa. Menneisyyden lumon noituminen näkyville on eräin kohdin toteutettu tavalla, josta tulevat mieleen kukoistavien nuorten tyttöjen varjot.

Kun von Bagh ei kirjoita etäältä ihailtavista taideteoksista, vaan kenen tahansa tunteiden herättäjästä, hänen luonteenomainen kielenkäyttönsä toimii paremmin kuin hyvin.

”… seksuaalisuuden maailma, varsinkin ikimuistettavassa kohtauksessa, jossa Mack Swainin esittämä iso jätkä yrittää livahtaa kilpailualueelle liian pienestä seinänraosta. Nalle Puhin tapaan hän juuttuu siihen. Paikalle sattuu poliisi, joka ihmettelee aidasta kasvavaa persettä. Tietenkin hän alkaa pamputtaa ja kiskoa sitä samalla, kun Chaplin kiskoo miesparkaa pääpuolelta…”

Romaanimaisuus tulee kertojan äänestä. Tässä von Bagh kertoo kuin takkatulen ääressä Chaplinista limittäen taitavasti tosiasioita, kuvauksia ja sanallisia ruudunkaappauksia. Puhe on henkilökohtaista, kirjailijan kieltä, mutta sanaa ”minä” ei juuri esiinny.

Paatuneille lukijoille tulee tarve palata Chapliniin, jota olin luullut nähneeni liikaakin. Eipä tokikaan! Verkon Internet Archivessa on sopivan paljon Chapen varhaiskauden filmejä aina Chaplinin poikaan ja ”Kivääri olalle vie” –maailmansotaelokuvaan.

Luulen kyllä tilaavani kaikki DVD:llä. Eivät ne ihmeitä maksa. On minulla ne ollut ja farssia laajemminkin, mutta olen jakanut ne nuorisolle. Käytän verukkeena, että on taas tehtävä tuskallisia eläinkokeita ja selvitettävä, missä määrin 8-15 –vuotiaat ymmärtävät Chaplinia nyt. Elokuvan katsominen on oppimisen asia. Tämän hetken ihmisillä ei ole mahdollisuutta siihen elämykseen, josta minä – ja von Bagh olimme osallisia. Katsoimme nämä elokuvat pienissä teattereissa natisevilla penkeillä yleisön huutaessa ja nauraessa hullun lailla. Se oli kauan ennen kuin televisio tuli ja teki muun ohella mykkäfarsseista kilotavaraa.

Tosiasiassa lehtikirjoittajien ja muotikirjojen tekijöiden keskeinen tarkoitus on mainostaa itseään. Rahaa sellaisella toiminnalla ei juuri saa. Paikka esimerkiksi jonkin jäljellä olevan sanomalehden kriitikkona on yhtä hieno kuin valtion- tai valtakunnanpyövelin virka (kirves hankittava itse).

Joku raja pitäisi olla kehuisessakin. Nyt vain on niin, että tämä nousee suoraan suomalaiseen kansalliskirjallisuuteen. Mieleeni tulee vähän väliä Geotge Orwell, ei kahden ylimainostetun romaanin kirjoittaja vaan niin sanottuna esseistinä, ja erikoisesti hänen vähemmän tunnettu kirjansa ”Puilla paljailla”, jossa hän näyttää kertovat chaplinmaisesta elämästään Pariisissa tiskarina ja pummina 1920-luvun alussa, mutta piirtääkin kuvan todellisesta maailmasta ihanuuksineen ja epäkohtineen. Näiden kirjojen kielelle on ominaista epätavallinen kirkkaus, kevyesti 1000 lumenia.