Poikkeavista tuomareista

Tuomarina toimiessani tapasin usein poiketa kahvilla mutta harvoin kylässä. En siis ollut varsinaisesti poikkeava tuomari. Kommentoija kysyi eilen nyt sangen korkeassa iässä kuolleesta hovioikeudenneuvos Paavo Hiltusesta.  Ei ole ennen tehnyt mieli kajota tähän aihepiiriin, koska olen ajatellut toisten tietävän paremmin. Itse tapasin hänet vain joskus ohimennen. En siis tuntenut häntä. Kuullut olin hänestä sitäkin enemmän, myös hovioikeudessa.

Kysymys ja se seikka, joka minua kiinnostaa erikoisesti Hiltusessa, on taustoiltaan ja ajattelutavaltaan hyvin voimakkaasti virkatovereittensa maisemasta poikkeava tuomari monijäsenisessä tuomioistuimessa. Tavallisesti näet valitetaan, mielestäni aiheellisestikin, että virkatuomarit ovat saman hengen lapsia ja muodostavat oman sisäänlämpiävän ryhmänsä, joka näyttää menestyvän omin eväin vailla ulkopuolisia kontakteja.

Kauan sitten suorastaan hyökättiin tuomarikuntaa vastaan väittämällä, että se pitää yllä poliittisesti oikeistolaisia tai ainakin porvarillisia arvoja. Hyökkäävän rintaman kärjessä oli presidentti Kekkonen, joka aivan todella osoitti pysyvä vastenmielisyyttä kahta virkamiesryhmää kohtaan, tuomareita ja upseereita. Hän ei itse ollut tuomari eikä upseeri.

Keskustelu tasaantui. Tuomarikunta oli peräti kokoomukselaista, mutta taitavatkaan kriitikot eivät päässeet eteenpäin seuraavasta kysymyksestä, minä verran se sitten vaikuttaa heidän ratkaisuihinsa ja muihin virkatoimiin. Kun tuomarikunnan näkyvimpään lohkoon alkoi tulla muitakin demareita kuin joka suhteessa sensaatiomainen Olavi Heinonen (minusta sensaatiomaisen hyvä tuomari), maa oli muuttunut. En usko väitettä todeksi, mutta muuan Aatos Erkon alaisena ja luotettuna toiminut väitti maininneensa ennen tehtäviensä vastaanottamista poliittisesta suuntautumisestaan, mihin A. Erkko olisi vastannut, että kaikkihan me olemme sosialidemokraatteja.

Paavo Hiltunen koki enimmäkseen omasta syystään niin harvinaisen ja ikävän kohtalon, että hänen väitöskirjansa hylättiin väitöstilaisuudessa. Hän ei ollut kuunnellut varoituksia. Julma vastaväittäjä, rikosoikeuden professori, osoitti sitten kaiken kansan kuullen, että väitöskirja oli pahasti plagioitu. Kun väittelijä kiisti, opponentti veti salkustaan Eduskunnan kirjaston niteen kirjasta, jota väittelijä ilmoituksensa mukaan ei tuntenut, ja osoitti kirjan reunoihin tehtyjä lyijykynämerkintöjä kysyen, kiistäkö väittelijä käsialansakin.

Kun Hiltunen palasi ihmisten ilmoille, hän oli kokenut voimakkaan uskonnollisen herätyksen ja kaupitteli lakimiestuttavilleen jonkin marginaalisen herätyslikkeen tai lahkon julkaisuja, joissa käskettiin tekemään parannus.

Tuo tapahtui 1940-luvulla. Hiltunen esiintyi ahkerasti julkisuudessa. Hänen mielipiteensä ja korostuksensa olivat myös ajan hengen huomioon ottaen äärimmäisiä. Puhe ei siis ole poliittisista mielipiteistä, vaan yleisistä. Sanon kyllä suoraan, että muistikuvissani hän oli johdonmukaisesti äärimmäisen ahdasmielisten ja harhaisuuteen asti konservatiivisten kantojen esittäjä. Hän taisi  olla yksi niistä, joiden mielestä Teräsmiehen lisäksi myös Aku Ankka kuten kaikki sarjakuvat oli nuorisomme turmelus ja suora tie helvettiin.

Suomalaiseen tapaan hänestä tuli sitten hovioikeudenneuvos. Tiedoiltaan ja taidoiltaan hän lienee ollut korkeatasoinen lakimies. En kuitenkaan silloin enkä valitettavasti nytkään tiedä, miten sitten kävi tuomitsemistoiminnassa. Olen syvästi vakuuttunut siitä, että tuomarille eivät riitä pelkät lakimiehen taidot. Hänen pitäisi olla samalla viisas ja ymmärtävä ihminen. Viisaus puolestaan ei kukoista kasvihuoneessa.

Hovioikeudessa silloin vallinneen selityksen mukaan eräät vanhemmat ja sitten myös nuoremmat kollegat ”osasivat käsitellä” Hiltusta. Kerrotaan että ikääntyessään hän oli pienessä seurassa avoin asiallisille perusteluille. Lisäksi hän oli kuitenkin suomalainen oikeuspositivisti, jopa lakipositivismi. Hänelle oli siis selvää, että juttua ei ratkaista Hiltusen mukaan, vaan Suomen lain mukaan. Jos laki määräsi esimerkiksi syyllisyyden arvioinnista toisin kuin hänen vakaumuksensa, hän toimi lain mukaan.

Tässä blogissa olen usein esitellyt sellaisia ajatuksia, että omantunnon asioissa toisin ajattelevan ei pitäisi harjoittaa sellaisia virkoja, joihin liitetään vahvoja neutraaliuden odotuksia. Tuomarin ja lääkärin toimet ovat sellaisia. Ehkä olisi täsmennettävä että osa lääkärien toimista, nimittäin hoitotoimiin kuuluvat, koska tutkimus- ja hallintotoimet ovat eri asemassa.

Tämä kysymys voi ärtyä milloin vain. Mitä tehdä hovioikeudenneuvoksella, joka olisi esimerkiksi julkisesti yhtä äreä joidenkin yritysten ja niiden johtajien arroganssia katsellessaan? Mielestäni sellainen ei oikein sovi. Jos olin tuomarina suunnilleen samoilla linjoilla, pidin ne ajatukset omana tietonani. Miten suhtautuisimme perussuomalaisuuden eräitä piirteitä vihaavaan tuomariin? Miten äärivihreään (tyyppiä Linkola)? Kuinka suhtautuisi tuomarina kiihkeä kirkon vastustaja jumalanpilkkajuttuun (uskonrauhan rikkominen) nyt, kun meidän kaikkien mielestä tuo lainkohta on nykyiselläänkin rikosoikeuden piiriin soveltumaton?

Meillä ei selvitysten mukaan tarvita tuomarikoulua, mutta koulutusta on. Koulutuksessa otettaneen riittävän pontevasti huomioon, ettei enää ole olemassa yhtä tai kahta vallitsevaa ajatussuuntaa, vaan niitä on sangen monta. Ilmeisesti asiaa ei noteerata kielen tasolla tarpeeksi, koska vieläkin tuomioiden perusteluissa vedotaan ”vallitsevaan oikeuskäsitykseen”, vaikka meillä ei ole luotettavaa tietoa vallitsevista käsityksistä (paitsi lain tai ennakkotapausten selvästi määrittämät).

Tuotakin on aihetta miettiä, kun tänäänkin kirjoitetaan sinänsä ansiokkaasti osakeyhtiön tarkoituksesta (voiton tuottaminen) jättämällä huomiotta, että osakeyhtiön tarkoitus ei ole osakeyhtiölaissa oikeutus- eikä kompetenssinormi, toisin kuin säätiölaissa. Sen sivuuttamisesta ei nimittäin seuraa oikeudellisesti mitään.