Poikkeavista oikeusjutuista

Kommentoija ihmetteli hiukan loukkaavasti, miten en kirjoittanut isäni kuoleman vuosipäivänä hänestä.

Ensinnäkin vuosipäivä on vasta tänään. Ja toiseksi minähän kirjoitin kuitenkin tuosta aiheesta juuri eilen.

Kun ojentaa nyrkkinsä, siihen juoksee joku.

Eilen joku hengenlaadultaan hiukan ihmeellinen kommentoija kai halusi sanoa hiukan ikävästä Hannu Salaman jumalanpilkkajutun puolustajasta eli isästäni Kullervosta (24.6.1921 - 16.9.2012).

Nyt kuollutta Paavo Hiltusta koskeva muistelma on tietenkin peräisin aikalaisilta. Vihjaan sen verran, ettei kertoja ollut isäni mutta eräs toinen juristi, joka oli Hiltusen väitöstilaisuudessa saapuvilla ja tunsi hänet samoin kuin Bruno Salmialan ja tietenkin Bo Palmgrenin. Enkä väittänyt, että harvinaislaatuinen väitöskirjan hylkääminen väitöstilaisuudessa olisi johtunut vain plagioinnista. Toinen hylkäämistapaus muuten sattui työoikeudessa. Professori oli Arvo Sipilä ja väittelijä muistaakseni nimeltään Urho Kopponen. Väitös olisi koskenut työehtosopimusta. Tämä väittelijä olisi tehnyt itsemurhan.

Jos nämä asiat kiinnostavat, Urpo Kangas, Jukka Kekkonen, Kimmo Nuotio tai joku muu – pankaa joku tekemään gradu tai tutkielma opinnäytetöistä. Yliopistolla tiedekunnan pöytäkirjaan merkitty ja liitteeksi otettu olisi luonnollinen lähtökohta. Itse olen liian lihava, laiska ja vanha tekemään välttämätöntä perustyötä. Koska olen nähnyt eilen esittämäni tarinan myös painettuna, odotan että joku nimeää lähteet.

Hiltusen väitöskirja, jota olen lueskellut, oli Syyllisyyskäsite rikoksen uusimisessa : rikosoikeudellinen tutkimus. Vammala : Suomalainen lakimiesyhdistys, 1951. XXXIV, 335 s. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja. A-sarja; 44.

Sama kertoja korosti asiaa, jota olen kuullut moniaalta. Professori Bruno Salmiala oli Isänmaallisen kansanliikkeen kansanedustajana ja sitä ennen niin kiihkeä äärioikeistolainen, että muutkin kuin Linkomies muistelmissaan ovat puhuneet hysteerikosta ja taipumuksesta saada kohtauksia. Silti ja samaan aikaan hänen sanotaan kyenneen moni- ja tasapuoliseen analyysiin rikosoikeuden harjoittajana. Hän oli lisäksi yksi niistä, joka ei presidentti Paasikiven kehotuksesta huolimatta hievahtanut professorin tuoliltaan sodan päätyttyä. Voi sitä pitää laskelmoitunakin. Ei hän sotakiihkoilijanakaan ollut tehnyt mitään sellaista, mikä

olisi riittänyt viraltapanoon professorin virasta. Toisin kuin sotilashenkilöillä, ”yleinen etu” ei riittänyt perusteeksi virasta vapauttamiseen.

Siis isästäni ja jumalanpilkkaoikeudenkäynnistä? Hurjaa että yhäkin saa lukeakseen kommentteja, joissa enemmän ai vähemmän selvästi viittaillaan asianajajaan päämiehensä rikoskumppanina.

Se oli Neuvostoliitto, ei Suomi, jossa ”puolustusasianajaja” toimi yksissä tuumin syyttäjän kanssa. Koska rikosoikeudenkäynnin tarkoitus juuri on osoittaa rikokseen syyllistynyt, oikeudenkäynnin aikana ei ole syyllistä, vaan syytetty, ja hänen on saatava apua puhuessaan puolestaan. Niinpä myös murhasta syytettyjä on puolustettava, eikä asianajaja puolusta murhaamista, vaan jutun syytettyä.

Todellisuudessa asianajaja sangen usein inhoaa asiakastaan. Salaman ”Juhannustanssit” ei ollut Salaman ja Otavan juristien mielestä kirjallisesti verraton. Juristien tehtävä onkin puolustaa päämiehiään rikosasiassa, ei romaaniasiassa. Ja tuomioistuimeen hankittiin todistajia ja lausuntoja, joissa tähdennettiin romaanin taiteellisia ansiota. Muistelen että Tuomas Anhavalla ja Kai Laitisella oli keskeinen rooli, ja Pekka Tarkalla, joka tosin oli silloin vielä nuori kyky.

Oma aikamme on kiittänyt, jopa ylistänyt Salamaa tämän raastuvanoikeudelle asianajajansa ja tämän laskun maksaneen kustannusliikkeen tietämättä tunnustukseksi nimeämänsä kirjeen johdosta. ”Halusin loukata uskonnollisia tunteita.”

Minun näkökulmastani kirje koettiin puolustuksen taholla uskomattomana välistävetona. Puolustuksen työltä vedettiin matto alta. Ehkä tarkoitusperät olivat ylevät. Toisaalta Hannu ei ole myöhemminkään loistanut toisten ihmisten ja omistaan poikkeavien painotusten huomioon ottajana. Kirjeellään hän teki naurunalaisiksi juristiensa lisäksi suuren joukon puolestaan tapelleita ihmisiä.

Ehkä se oli tarpeen. Ehkä hän oli oikeassa. Olen jäävi. Huomautan vain ilkeästi, että aika myöhään toimintasuunta valkeni Salamalle. Oikeudenkäynti oli hyvässä vauhdissa ja voitto häämötti. Jos ajatus oli alun perinkin osoittaa lakien ja tuomareiden puolueellisuus tai riittämättömyys, sen olisi voinut tehdä oikeudenkäynnin alussa. Kustantaja Kari Reenpää – henkilönä aika epäsympaattinen – unohtui jopa armahdusvaiheessa, joten hän maksoi sakkonsa ja päätti päivänsä itse inhoamastaan rikoksesta tuomittuna. Kullervo Kemppinen ei olisi pitkällä puullakaan koskenut Hannu Salamaan tuon tapahtuman jälkeen. Itse juttelin Salaman kanssa myös oikeudenkäynnistä ja hänen seikkailuistaan kiivaimman kuohun aikana mm. Kauhavalla, jossa hän oli ollut aikoinaan asevelvollisena.

Vaikka tarkoitus olisi miten jalo, kun asiakas petkuttaa asianajajaansa, tämä yleensä jättää laskun ja ilmoittaa toimeksiannon päättyneen. On asianajajia, jotka tekevät rahasta mitä vain. Isäni ei tehnyt. Ja Salaman tuomiosta äänestettiin tunnutuskirjeen jälkeenkin korkeimmassa oikeudessa 4 – 1.