Poikkeavien bileet

Joku on tunkeutunut uniini. Joku käytti kommentissaan tuota otsikkoa, ilmeisesti vallattomuuttaan. Ehkä olen kirjoittanut sittenkin nuo sanat itse joskus, johonkin.

Näin nimittäin unta vuonna 1994 ja sanoin sitten, toisten kiihkouskovaisten kanssa kun seurustelin, Tuomo Mannermaalle ja John Vikströmille, että nämähän ovat poikkeavien bileet. Unessani otsikko oli jatkunut ”areiolaisten ilta”, ja olin jäänyt miettimään, että eikö semipelagiolaisten ilta olisi ollut osuvampi.

Tämän kirjoituksen kuvassa on jokseenkin kaikki, mikä nähdäkseni on maailmassa tarpeellista. Siitähän näkyy suoraan sekin, että aika-avaruus on kaareva ja että ilma ja valo ovat tarpeellisia ihmiselle ja hänen elämälleen.

Keskustelussa Linnun ja RSO:n tavattoman hienon Verdin ’Requiemin’ televisiolähetyksessä kukaan ei tainnut mainita, että Verdin versiosta puuttuu loppu ”Paratiisiin”. Se on samalla tavalla hämmästyttävä kuin Bachin passiot, että siitäkin puuttuu ylösnousemus. Verdi itse oli tuossa asiassa tiettävästi vähintään kahden vaiheilla. Itse teos ei aluksi tahtonut oikein menestyä Italiassa, koska sitä arveltiin liian epäuskonnolliseksi. Lisäksi siinä käytettiin, ehkä ensimmäistä kertaa sielunmessuissa, naisääniä.

”Vihan päivä” (Dies irae) on joka tapauksessa hakuteostenkin mukaan yhdessä ”Tuba mirum” –osan kanssa meluisinta musiikkia, mitä on koskaan sävelletty. Partituurissa on sellainen oikeastaan tuntematon merkintä kuin ’ffff’, siis neljä forte-merkkiä.

Joku lapsistani tapasi sanoa, että soitetaan isä taas sitä möykkämusiikkia (kun äiti ei ole kotona).

Semipelagiolaisen käsityskannan mukaan ihmisen ja Jumalan yhteistyö voi tuottaa synergiaetuja. Sana ”synergia” on todella peräisin tästä asiayhteydestä, ja sitä on käytetty tässä tarkoituksessa ainakin vuodesta 529.

”Oikea” tulkinta, jota poikkeavien bileissä ei hyväksytä, korostaa perimmäisten ratkaisujen on-off-luonnetta. Joko sitä ollaan tai ei olla. Poikkeava tulkinta ja synergia tuo ajatteluun differentiaalilaskennan elementin. Tuo laskenta tosin keksittiin vasta yli tuhat vuotta myöhemmin. Muutoksen lisäksi huomioon on otettava muutoksen suunta ja nopeus.

Sellaisessa musiikkiteoksessa kuin tämä Verdin sielunmessu, on mukana syvyysefekti. Putoaminen on muutosta, kiihtyvää muutosta. Kun rajanopeus (terminal velocity) saavutaan, musiikki lakkaa ja soittajille maksetaan palkkiot.

Verdin sielunmessu on sävelletty ystävän kuoleman yksivuotispäiväksi. Ystävä oli runoilija Manzoni, kuuluisuus. Osa tästä oli sisältynyt aikaisempaan, kauan sitten kuolleeseen säveltäjä Rossinin kuoleman muistomessuun.

Mihin kirjat menevät, kun ne on luettu, ja sävellykset sitten kun ne on toimitettu kuuluville ja kuultu?

En jaksa innostua tässä elämässä ja maailman vaiheessa elämyksistä sikäli kuin puhe on elämysten hankkimisesta. Taide, viihde ja niitä säestävät kauppatieteen ovat yksimielisiä esitellessään elämysteollisuutta. Ihmiset yltyvät ajattelemaan, että lähellä, vain taivaanrannan takana, odottavat uudet, verattomat elämykset.

Soisin niin olevan.

Ajattelen toisin. Se epämääräinen alue, jota nimitetään taiteeksi ja johon musiikkikin kuuluu, on ilmaista. Se muuttuu muistin välityksellä muistoksi, ja muistot pitävät ihmisiä hengissä ja voivat hyvinkin parantaa heidän oloaan, kunhan leipää ja piimää on.

Verdi herättää osittain epämiellyttäviä muistoja. Kysymyksessä on aina Soltin levyttämä esitys 1960-luvun alusta, tulkintana parhaita ja muistona keskeinen. Soitin sitä levyä paljon, usein mustalla mielellä. Sitten se tuli niin tutuksi, että musiikki saattoi aktivoitua omia aikojaankin.

Viikonlopun aikana tämä pianisti soitti omasta aloitteestaan muun ohella Sibeliuksen pikkukappaleen, etydin, jolla on minulle aivan erityinen merkitys.

Muistot saa sullotuksi säkkiin, jos pitää kiirettä. Yksi ainoa pieni kappale, muistaakseni kaksi – kolme sivua nuotteja, tempaisee mieleen sellaisen määrän muistikuvia ja ennen kaikkea tunteita, että ne piankin käyvät päälle, ellei pidä varaansa.

Luulisin että vaikeatajuinen taidekirjoittelu, esimerkkinä tämä kirjoitus, saavat sävynsä selvästä tarpeesta. Väitetään että kirjoittaja haluaa selvitellä, analysoida ja tehdä synteesiä asioista, jotka eivät ole itsestään selviä. Onhan se niinkin. Mutta ennen kaikkea kirjoittaja haluaa torjua omia tunteitaan ja muistikuviaan. Jos teos on todella pelottava, kuten Requiem ja Bachin useat pienet preludit, on toimittava päättäväisesti kuin palokuntalainen. Musiikki on huono isäntä mutta hyvä renki.