Anatole France

Paholainen käsitti, että hän ei enää halunnut olla kaikkitietävä eikä kaikkivoipa. Välinpitämättömyys tai ehkä ilo ihmisten ja eläinten kärsimyksestä ei sitten ollutkaan hänelle mieleen. Paholaista uuvutti kirota aina älykkyys ja palkita älyttömyyttä, kieltäytyä itse oppimasta ja kannustaa asiamiestensä avulla ihmisiäkin varomaan tietoa.

Enkelien kapina, joka oli nostanut hänet, Paholaisen, Jumalan istuimelle, oli osoittautunut turhaksi ja vääräksi.

Kirjoittaja ei aivan sano, että Jumala ja Paholainen ovat sama henkilö. Lukijan on se helppo sanoa.

Ja miten käy kansallisen suurmiehen, akateemikon, nobelistin, jota suuresti juhlitaan? Kyllä hänen käy samalla tavalla kuin Enkelten kapinan päähenkilöiden.

Lähimenneisyyden merkittävissä kirjailijoissa on sekä syystä että syyttä unohdettuja. Anatole France on aiheellisesti lähes unohdettu myös Ranskassa. Heti kun kuolema oli vapauttanut ympäristön hänestä, nuoret kiirehtivät osoittamaan, että juuri tämä henkilö oli ollut kirjailija tuskin ollenkaan.

Mielenkiintoisesti kerkeimmät kieltäjät olivat sangen raikuvana kommunistina tunnettu Aragon ja useat sittemmin natsismiin tai vähintään sen helmoihin suistuneet kyvyt, kuten Drieu La Rochelle.

Sotien välisenä aikana ja aikana, joka alkoi sotien jälkeen, sellaiselle kirjailijalle ei oikein jäänyt sijaa, jonka mielestä kirkko ja armeija olivat vanhastaan salaliitossa surmauttaakseen mahdollisimman suuren määrän tavallisia ihmisiä – Jumalat haluavat verta. Ne elävät verestä.

France sekä kuvaili että vihjaili monissa teoksissaan – ”Pingviinien saari” – aatteiden ja etenkin isänmaallisuuden vaikutuksia. Pingviinitkin osoittautuivat erittäin isänmaallisiksi, kun erittäin likinäköinen ja hiukan hupsu Jumalan mies oli epähuomiossa ruvennut kastamaan niitä kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Isänmaallisuus tarkoitti Francen mielikuvituksessa sitä, että sinun on kuoltava mukisematta ja räpistelemättä, kun yleinen etu sitä vaatii. Yleinen etu on tavallisesti taloudellista lajia.

Eikö muuten ole erikoista, että tuollaisia ajatuksia esitti vuosikymmeniä henkilö, joka ei todellakaan ollut bolshevikki, sosialistien mielestä ei sosialistikaan, ja joka taisi monien kauhuksi kannustaa lukijoitaan ajattelemaan ihan muuten vain, omin voimin.

Näissä merkeissä tämä henkilö, jonka kirjoittamisen ongelmattomuus ja kielen tietty helppous, pakotti toiset, kuten ihailijansa Proustin, tekemän valintoja, jotka nostavat hyvänkin lukijan pintaan hien.

Francen tuotanto on luonnollisesti myynnissä. Ehkä joka suhteessa – toimituksellisesti, kirjataiteellisesti jne. – Plèiade –sarjassa koottujen teosten yksi osa maksaa runsaat 60 euroa, ja osia näyttäisi olevan neljä. Kindle-muodossa koko tuotanto irtoaa alle kympillä.

Niille lukijoille, siis teille jotka ehkä elätte, muuten suosittelen lämpimästi ennakkoluulojen hautaamista. Amazon-kirjakaupan Kindle-sähkökirjat alkavat olla lähes moitteettomia, ja Kindle for PC-tarkoittaa kirjojen lataamista tietokoneelle. Esimerkiksi iPadiin ja iPhoneen ne siirtyvät vaivattomasti, ja minun kaltaistani lukijaa, kielitaidon ruostuessa muiden henkisten toimintojen rinnalla, auttaa suuresti helppo temppu ottaa sopiva sanakirja Kindle-kirjan alle. Kerran sanaa napauttamalla saa esiin sanakirjan selityksen, tai esimerkiksi Wikipedian artikkelin. Vaikka kieltä osaisi hyvinkin, aina on ilmiöitä, joiden välittömään käsittämiseen taidot eivät riitä.

On vaikea sanoa, onko Suomessa tai Ruotsissakaan ylimalkaan ollut koskaan ketään kirjoittamaan vaikkapa Lähi-Idän melskeistä kertomuksen muodossa mutta silti rohkean analyyttisesti. France kirjoitti.

Kai puutos johtuu siitä, että on todella vaikea kirjoittaa toisinajattelijan tekstiä aidosti lempeällä äänellä ja itse ylimääräiseksi varajumalaksi julistautumatta. Yleensähän etevät henkilöt, siis tyyppiä Goethe, ovat ainakin valmiita hymyilemään vaatimattomasti vaieten, kun heistä sanotaan, että vasta nyt koitti valo maailmalle.

Osoitan sormella Anatole Francea lupaamatta, että teille koituisi mielihyvää häneen vanhojen kirjojensa esille ottamisesta ja lukemisesta. Luultavasti toteatte ne mitättömiksi tai ainakin kiinnostamattomiksi.

Joka tapauksessa monet etevät henkilöt, etenkin sellaiset kuin Joel Lehtonen ja J.A. Hollo, sekä ihailivat Francea että ilmaisivat ihailunsa, ja paras tapa tehdä se oli tietenkin suomentaa sankarinsa tekstejä.

Francea on suomeksi yllättävän paljon. Sitä en mene takaamaan, että niitä löytyisi noin vain. Mutta siis vaikka France oli lähinnä proosan kirjoittaja, suomalaisena veriveljenä mieleeni tulee Eino Leino, joka itse asiassa kirjoitti paljonkin proosaa, ja etenkin pakinoita. Ja jos tuo erityinen elämänkatsomus ei iske teillä kipinää, katsokaa sitten kurillannekin Stendhalia. Siinä oli toinen varman viivan mestari lajissa, jossa ei tänään ole tungosta.