Pitkä ikä

Ajattelin onnitella omasta ja rouvani puolesta Petteri, Peter von Baghia, ja toivottaa pitkää ikää, mutta hän on jo pitkässä iässä.

Näin julkinen toivotus antaa tilaisuuden kiinnittää huomio kahteen asiaan, jotka tätä koko kansan kotitalouskonetta eli siis filosofian maisteri, nykyisin kuitenkin professori von Baghia sivuttaessa unohtuvat.

Yksi on innostuvuus. On sille kai joskus naureskeltukin, mutta riittäähän niitä, yksinkertaisia. Yleispätevän säännön mukaan opettajan suurin ansio on kyky säilyttää innostumisen lahjansa ja taito tartuttaa se kuulijoihin.

Opettajan, professorin tai vastaavan varsinainen opetus, niin sanotut opetussisällöt, tulevat ja menevät. Tiedot unohtuvat tai vanhenevat. Eläväinen mielenkiinto aiheeseen ja sen pohjalle rakennettu kyky antautua asian vietäväksi ja ottaa vastaan taiteen tärskyjä, koska sellaisia ei voi välttää, se on suurta.

Liian suuri osa opettajista puhuu narisevalla äänellä kyynisiä asioita pienemmässä piirissä. Petteri on yhtä tohkeissaan ”Vertigosta” kuin 50 vuotta sitten tai kirjoittaessaan siitä gradua Rantavaaralle noin 40 vuotta sitten.

Vastaavaa näkee yleensä vain kapellimestareissa. Koska Arhinmäki heittäytyi aamutelevisiossa vähän lapselliseksi puhumalla hyvin koulupoikamaisesti ”herra Linnusta”, jolla on orkesteriasioissa aivan kunniallinen virka ja virkanimike, panen paremmaksi väittämällä, että Peter von Bagh on suomalaisen elokuvakulttuurin ylikapellimestari.

Elokuvakulttuurilla tarkoitan elokuvien katsomista ja niiden tekemistä.

Suuri kapellimestari yhdistää omaperäisesti sen, mikä on oikeastaan jo kirjoitettu nuotteihin ja kukaties aika tuttua toisten orkesteria johtaneiden tulkinnoista. Juuri tämän takia Klemperer (joka oli hullu) on niin paljon sykähdyttävämpi kapellimestari kuin Karajan, (joka ajoi Berliinin filharmonikkoja kuin S-sarjan Mersua).

Jouduin tekemisiin johtaja v. Baghin kanssa tässä taannoin, vuonna 1965. Päädyin kirjoittamaan pikku arvosteluja ja muutamia pidempiä Ylioppilaslehteen, kun v. Bagh oli jälleen kerran suututtanut ainakin Kinoston herrat ja huhuttiin, että hänen arvostelijalle kuuluva vapaalippunsa oli otettu kuivumaan. Muistelen että hän kirjoitti jostain merkkielokuvasta vain: ”Miksi emme viettäisi tätäkin kaksituntista rattoisan oluttuopin ääressä.”

Olen edelleen sitä mieltä, että kysymys oli täyttä asiaa. Niin me siis kirjoittelimme Sakari Toiviaisen ja muistaakseni Tarmo Malmbergin kanssa. Kukaan meistä, ei Petterikään, ollut kriitikkona yhtä hyvä kuin ihanteemme Jerker Erikson ja Matti Salo ja, herra paratkoon, J. Donner.

Samassa yhteydessä on kehaistava Anhavaa ja Jarkko Lainetta. Järjestelin taannoin vanhoja lehtiä ja ihmettelin, miten paljon von Bagh ja Pekka Gronow pääsivät kirjoittamaan Parnassoon 70-luvun alussa ja rakensivat tietoisesti siltaa korkean ja matalan, hienon ja epähienon kulttuurin välille niin etteivät nuoremmat enää tiedäkään, että kerran oli aika, jolloin Olavi Virtaa ei sopinut tietää nimeltä saati myöntää, että Tapio Rautavaaralla olisi ollut mitään ansioita laulamisen, urheilun tai muullakaan alalla.

Olen varmaan sanonut tai ehkä kirjoittanutkin, että jotkut Petterin lukuisista elokuvakirjoista ovat juosten kustuja. Sehän on totta, mutta koskee vain joitakin kirjoja. Ei aina voi voittaa. Nyt, pitkässä iässä, kiinnittäisin huomion toiseen asiaan. Petteri ei koskaan julkaissut magnum opusta eli suurta pääteosta. Ehkä niin vain kävi. Suuri teos on kuitenkin tyhmin tehtävä, mihin voi ryhtyä. Se jää aina kesken. Tai jos se ei jää kesken, se osoittautuu muuten kaikin puolin likilaskuiseksi. Jopa Max Weberin hyvä yritys kartoittaa muun ohella kulttuurin sosiologia yksiin kansiin jäi kesken.

Tajusin tämän, kun äitini pyysi palvelutaloon Petterin tietyn kirjan, ”vaikka se onkin niin painava”. Hän ei oikein jaksa pidellä raskaita kirjoja, ja Suomessa esitetyt elokuvat hän tunsi perinpohjaisesti jo 70 vuotta sitten, koska vuokrasi, tilasi ja näytti elokuvia ja käytti muun aikansa elokuvalehtiin uppoutuneena. Kunnes minä synnyin, mutta se on eri asia. Nitraattifilmi oli syttynyt taas palamaan konehuoneessa, jolloin päätettiin, ettei odottavan äidin ole hyvä nostella filmilaatikoita ja sammutella tulipaloja.

Minulle Petteri kirjoitti omistuksen toimittamaansa kirjaan ”Uuteen elokuvasan” 1967 ”runoilija J. Kemppiselle” tai jotain siihen suuntaan. Julkaisin runokokoelmia ja käännöksiä vuodesta 1984.

En tiennyt silloin, oliko tuo leukailua vai odottamatonta kauaskatseisuutta. En tiedä vieläkään eikä asialla liene vähintäkään henkilökohtaista merkitystä. Tähän kirjoitukseen se kuuluu siksi, että juuri tuo on Petterin erikoisuus ja aihe kehua häntä – olla pelleillessään vahingossa oikeassa.