Paras kirjallisuusohjelma

En voi elää ilman kirjoja.

Sitä en ollut huomannut, että näin on sanonut myös Thomas Jefferson (1743-1826). Lainaus on televisio-ohjelman lopputeksteissä.

En ollut kuullutkaan Stephen Fryn kirjallisuusohjelmasta ”Sanojen planeetta”, joka loppuu tänään sunnuntaina. Katsoin aamulla sen neljännen osan Areenasta. En muista, että olisin nähnyt parempaa kirjallisuusohjelmaa. Ajattelin surullisena, että Suomessa emme tule koskaan näkemään mitään samanvertaista.

Fryn eri ohjelmien takana ei ole pelkästään ylivoimainen osaaminen. Juuri tämä ohjelma osoittaa, miten hirveästi mestarinkin on tehtävä töitä ja harjoiteltava, jotta hän tavoittaisi kevyen tunnelman ja onnistuisi keskustelemaan kameran edessä esimerkiksi akateemista huippuosaajien kanssa kuin muina miehinä.

Innostuin lopullisesti, kun joukko uskottavia henkilöitä, joista Fry itse on yksi, mainitsivat viime vuosisadan merkittävimpinä englanninkielisinä kirjailijoina Joycen ja Orwellin ohella P.G. Wodehousen ja Stephen Kingin. Teemana oli näetsen kertominen, kertomus.

Olen yksi niistä kirjallisista snobeista, joka on tiennyt Kingistä vain nimen ja arvion, että hänen tuotantonsa ”ei oikeastaan ole kirjallisuutta”.

Olen nyt puoli päivää lukenut Mustan tornin ensimmäistä osaa ja hankkinut myös Shiningin. Olin aikaisemmin vakuuttunut siitä, että en pidä scifi- enkä kauhuelokuvista. Siksi en ole katsonut edes Kubrickin filmiä vakavissani, vaan luultavasti lapsen kanssa. Epäilyt kohdistuvat nuorempaan; vanhempi oli kai jo kouluaikoinaan sitä mieltä, että ”Barry Lyndon” on suurenmoinen ja että Kubrickin koko tuotanto on hyvä tuntea.

Sain uskoani takaisin. Olen alkanut epäillä luonnohistoria-hypeä. Uutta dokumenttia tulee joka suunnalta. Tekniikan odottamaton muutos oli varmaan yksi syy. Tärkein syy on tietenkin tiedeohjelmien markkinointi. Kusiaiselokuvia katsotaan luultavasti kaikkialla.

Tämä asia on kuten sen kuuluukin olla. Olen vain epäluuloinen. Rauhoitun vasta kun näen perinpohjaisesti tehdyn televisiosarjan puhtaasta matematiikasta tai teoreettisesta fysiikasta. En tiedä, onko toiveeni toteuttaminen mahdollista. Jos se on mahdollista, ohjelman yhteiskunnalliset seuraukset saattavat olla vakavat.

Stephen Fryn ohjelmassa kerrottiin erittäin selkäesti Orwellin 1984 –romaanin oivallus. Poimimalla sanoja sanakirjasta yksi kerrallaan ja hävittämällä ne ihmisiä tyhmistetään tehokkaasti. Juuri tämä on yksinvallan ja hirmuvallan keino. Juuri tämän takia tyrannien vastustajista löytyy yllättävän paljon kirjailijoita ja lehtimiehiä.

Hienotunteisuussyistä ohjelmassa ei korostettu, että myös elokuvat ovat kirjallisuutta. (Vertaa Dersu  Uzala: myös eläimet ovat ihmisiä.)

Oikeastaan asia ei ole aivan näin. ”Newspeak” eli tyhmennetty ja amputoitu kieli on todellisuudessa kärsinyt myös kieliopillisen eli rakenteellisen katastrofin. Sanojen poisto eli semanttinen huijaaminen ei vielä riitä. Se on aika viatonta, kun haastatelluilla on tätä nykyä ’nälkä’ ’haasteellisissa’ tilanteissa. Sekään ei riitä, että hallituksen tai työmarkkinajärjestön kokouksiin haetaan ’talvisodan henkeä’.

Kieli on myrkyllinen eläin. Kieliopinkin voi jättää koskematta, jos pelaa painotuksialla. ”Olli” kirjoitti yli puoli vuosisataa sitten asiasta. ”Minä heitän teidät täältä ulos.” Paino ensimmäisellä sanalla: minä eikä vaimoni; toisella: heitän enkä työnnä tai taluta; teidät: senkin lurjus, juuri teidät enkä muita; täältä: niin että on turha yrittää takaisin; ulos: turha toivoa, että rappukäytävä riittäisi.

Fryn ohjelma on niin ovela, että laajahko ja innostava keskustelu Shakespearesta esimerkkinä Hmaletin yksinpuhelu on vain naamio kysymykselle aktiivisesta tai passiivisesta vastarinnasta. Fry ja hänen haastattelemansa näyttelijät eivät sano suoraan, miksi Hamlet ei tyydy tokaisemaan, entäpä jos viiltäisin kurkkuni auki. Ensimmäistä kertaa sitten antiikin, mahdollisesti kaiken kaikkiaan ensimmäistä kertaa näyttämöllä puhuu poliittinen ihminen. Yksinpuhelun seuraavat säkeet tekevät asian selväksi. Järkevintä olisi kävellä lähimmälle kaatopaikalle rasvattu köysi kainalossa – mutta kun minulla on aavistus itseäni suuremmasta roistosta, eikö olisi parempi nitistää hänet ensin?

Se on paha kysymys, etenkin yhdistettynä Shakespearen tuossa ja toisaalla täsmentämään kuvaan valinnan eli siis elämän merkityksestä: (signifying) nothing. ”Täynn’ ääntä, vimmaa – tarkoitusta vailla.

Fry lopettaa runoilija Audenin (ja siis elokuvan ”Neljät häät ja yhdet hautajaiset”) kautta pop-konserttiin, laulun sanoihin ja kollektiiviseen huumaan. Tehokasta. Hienoa. Minä huipennan ohjelman määritelmän mukaisesti, kun kirjallisuus ja etenkin runous on taito panna sanat täsmälleen oikeaan järjestykseen, lyhyeen lainaukseen:

…nämä rivit ovat hyvin vähän todennäköiset, sillä tämä on retki tunnetun kielen lävitse kohti seutua joka ei ole paikka,…