Keittiönvaltaajan muistelmista

Eilen vietiin paperit ja pahvit lattialta ja siirrettiin se painava piironki. Tänään siirsimme ruokapöydän, vaikka tiesimme, ettei se tähän uuteen keittiöön sovi. Mutta se sopi.

Näissä muinaisaikaisissa ruokapöydissä on jatkolevyt, puheen olevassa tapauksessa kolme. Pöytää kiskomaan tarvitaan yksi riski mies ja yksi lihava. Jos nyt joku vielä tietäisi, millaista paraffiinia, steariinia tai kynttilää pöydän kannen alla oleviin puupintoihin voisi hinkata, pöydän jatkamisen ja lyhentämisen voisi tehdä helpoksi ja nopeaksi.

Maanantaina tulee sähkömies, tiistaina saadaan uusi astianpesukone ja keskiviikkona vierailee putkihenkilö. Tiskikone oli vähän kallis lisä. Vaikka vanhakin oli mielenterveysalan laite – ainakin sen kyljessä lukee ”Miele” – tuskinpa se poikkeaa pääsäännöstä. Sääntö on sama, joka koskee myös minua ihmisenä: planned obsolescence eli suunniteltu vanhanaikaiseksi tekeminen. En väitä vastaan, koska minustakin kodin koneet lahoavat alle 10 vuodessa. Kodin elektroniikka, kuten puhelimet ja tietokoneet, ovat luonnollisesti tuoretuotteita. Kaksi vuotta on valitettavasti maksimi.

Tuo kuvassa näkyvä anoppimuorin piironki on ollut käytössä sata vuotta. Se on koivua ja edustaa nähdäkseni keskinkertaisempaa suomalaista puusepänteollisuutta vailla sen suurempia antiikkiarvoja. Mutta samaan tähtää keittiö. Ainoa selvä myönnytys rahvaan intohimoille on saarekkeen ja työtason materiaali, kivikomposiitti. Se on jäljiteltyä marmoria ja kuuluu olevan ominaisuuksiltaan hyvää. Puu olisi tietty kauniimpaa, mutta lapseni sanoivat kuin juopon jälkeläiset, ojennellen sinisiä, sierrettyneitä käsiään: Isä, älä ota enää! Puista pintaa täytyy kuulemma jatkuvasti hoitaa, ja osata hoitaa.

Oli minulle se Skannon massivinen mäntypuinen pöytä, jossa on tänäkin päivänä lasten (nyt keski-ikäisgten) hampaista. Mööpeli on maalla. Itse asiassa muuten aika pimeä ajatus tehdä pöytä männystä, vaikka se olikin tietysti liimattua.

Yllätys oli, että Aallon korkea baarijakkara ei sovikaan entiselle paikalleen uuteen ympäristöön. Omassa maailmassani ei ole muita arkkitehteja kuin Aalto ja Mies van der Rohe. Viesti tuntuu selvältä. On mentävä katselemaan teräsputkituoleja. Onneksi edullisia väärennöksiä on paikat täynnä. Aitoa taidetta en harrasta enkä tuota.

Nämä ovat puhtaasti makuasioita. Lapseni ovat herrasväkeä, mutta itse olen pöljä poika pohjoisesta. Perimmät tuntemukseni ovat maalaiskirkonkylää ja kauppiasperhettä, tosin sekoituksena, johon kuuluivat kirjakauppa ja elokuvateatteri. Yksi lapsistani laittoi asuntoonsa tosi hienon ruokasalin ja antoi kunnostaa äitinsä suvusta perityn kaluston, josta museot olisivat kiinnostuneita. Se on se Yrjö Lindegrenin uniikki varhaistyö jugendin ja funkiksen välisestä hämärästä. Ja seinillä on Halosta ja ties mitä. Selitys oli selvä. Suomalaisessa perinteessä, jossa akateemisia asemia on tapana liioitella suuresti, hän on herrasväkeä, väitellyt tohtori kolmannessa alenevassa polvessa.

Siihen minulla ei ollut mitään sanomista. Laura Kolbe ja Matti Klinge olisivat arvattavasti samaa mieltä.

Vasta nähdessäni uuden keittiöni käsitän, että kalustot ovat suuri suomalainen säätykierron symboli. Todelliset herrasväet alkoivat sotien jälkeen harrastaa talonpoikaistuoleja, ja tapa levisi kuin kulovalkea. Eri paikoissa näkee toinen toistaan tökerömpiä esimerkkejä. Ei se ”talonpoikaisuus” mitenkään taannut sopusuhtaa, koska missä tahansa joukossa on sekä taitomiehiä ja –naisia että tunareita.

Esimerkiksi P. Haavikko, jota tapasin joskus, oli siihen aikaan eli 1970-luvulla mielestäni aivan kummallisen kiinnostunut isovanhempiensa kalustoita, joita oli eri paikoissa hyväkuntoisina ja aidosti kauniina. Isovanhemmat olivat rehellisesti vaurastuneita ihmisiä, tyyppiä Helsinkiin muuttanut muurari, josta kehkeytyi talonomistaja Kallioon.

Tämä ilmiö on hiukan vaikea havaita, koska käytyjen sotien ja etenkin katastrofaalisen asuntopulan takia asunnot standardoitiin. Arava eli asuntotuotannon verohuojennuslain eduista nauttinut uusrakentaminen oli naurettavan yksityiskohtaista. Suurin sallittu kerrosala oli 119.5 neliötä. Vanhat patriisiasunnot pilkottiin. Kotiapulaisen huoneet muuttuivat vuokra-asunnoiksi. Ja siten vanhempi vallasväki hankkiutui ilman surun tunteita eroon perintökaluistaan. Koska minulla on vain hyvin harvoin ollut tilaisuus seurustella yhteiskunnan kuohukerman kanssa Engelinaukiolla tai Katajanokan jugendlinnoissa, sitä puolta en tunne. Sen tiedän, että barokkikaappi tai jugend-lampetit eivät mitenkään sopineet sodan jälkeen käytettävissä olleisiin tiloihin. Ja niin ne katosivat maailmasta. Hyvä niin.

Kesämökeiltä alettiin kantaa kaupunkiasuntoihin erilaisia vaneriviritelmiä, joita juuri Alvar Aalto ja kumppanit olivat kehittäneet tietoisesti muuhun kuin edustuskäyttöön. Ja suuret sukupolvet suosivat superlonia ja ruskeita ja keltaisia painettuja kankaita sekä kalusteissa että vaatteissa.

Minulla on kuin onkin hyllyssäni Gustaf Strengellin ”JHemmet som konstverk” (1923) – koti taideluomana. Kirja on hieno ja Strengell – mm. Tamminiemen suunnittelija yhdessä kumppaninsa Frosteruksen kanssa – oli viisas mies. Ajatus taas tuntuu maalais- ja virkamiestaustalla naurettavalta. Ei koti minulle oikeasti ole eikä voi olla taideteos. Koti oli pitkään paikka, jossa paitaa vaihdettiin. Nyt sitten vanhana hakee mukavuutta oman aikamme pikkuporvarillisuuden tunnuksista.

Muuten, keittiöremonteista, näppärien henkilöiden on syytä pitää näppinsä kurissa. Ainakin HTH-keittiöiden kalusteiden rungot olivat valmiiksi koottuja ja niiden siisti kiinnittäminen on selvästi ammattimiehen homma. Vähän kyllä ajattelin, että sellainen laser-vatupassi olisi veikeä vekotin.