Kukkulan kuninkaista

Johtaminen on asioiden aikaansaamista ihmisten avulla. Vastakohta on tekeminen itse. Kauppakorkeakouluissa aine on monihaarainen, laaja ja suosittu. ”Business management” on yksi käypä käännös pakkoenglannin kielelle.

Merkittävä osa tämän verkkopäiväkirjan lukijoista ei pidä sotien käsittelemisestä. Osa luultavasti hyppää ne yli. Osa yrittää pilkata.

Aihe, etenkin toinen maailmansota ja Suomen osuus siinä, kiehtoo minua. Eräät kysymykset ovat filosofisia. Mikä lopultakin saa ihmiset vaarantamaan ja jopa tietoisesti uhraamaan henkensä taistelussa? Suomessa kuulee hyvin harvoin sitä mielipidettä, että ainakin vuonna 1941 ainoa viisas valinta olisi ollut karata Ruotsiin hetkeäkään viivyttelemättä. Jotkut tekivät niin ja jotkut harvat ovat puolustaneet valintaansa julkisesti. Yleisesti tiedetään vain niin sanotut käpykaartilaiset ja heistäkin vain kaksi ryhmää, sotapelkurit ja poliittiseen vakaumukseen eli väkevään kommunistiseen aatemaailmaan vedonneet. Jälkimmäinen ryhmä sai jonkin verran yleistä myötätuntoa 1970-luvun alussa, mutta ajatus ei oikein juurtunut.

Suomen armeijan kenraalikunnassa eli keskeisissä johtotehtävissä viime sotien aikana oli joukko vaarallisia raivohulluja. Jos ilmaus tuntuu ikävältä, sanotaan että maanikkoja. Jos sekin tuntuu turhan ankaralta, sanotaan sitten että henkisesti tasapainottomia ja toisten ihmisten hengestä ja hyvinvoinnista oudon välinpitämättömiä miehiä.

Esimerkki menestyneestä kenraalista, jolla oli todella vaikean miehen maine, oli Paavo Talvela. Hänellä oli taito riitautua useimpien vastaantulijoitten kanssa. Esimerkki primadonnasta voisi olla Pajari tai Siilasvuo. He järjestivät lehtimiehet ja kamerat valmiiksi eivätkä totisesti kätkeneet kynttiläänsä vakan alle, kun kysyttiin, kenen on kunnia. Tietysti todellinen prinsessa oli Mannerheim itse. Herne painoi patjakerroksen alta, vaikka makuupaikka olisi ollut Mikkelissä ja herne satojen kilometrien päässä Kannaksella tai Vienassa. Mannerheimin reaktio oli yllättävän usein vetää tuo herne nenäänsä. Sotahistoria arvailee tänäkin päivänä useidenkin siirroiksi naamioitujen potkujen syytä. Useita kirjoja on kirjoitettu aiheesta, miksi minua kohdeltiin näin väärin. Tunnettuja esimerkkejä ovat Östermanin ja Öhqvistin muistelmat. Talvela ei itse julkaissut muistelmiaan, vaan kaksi nidettä julkaistiin toisten toimesta 1976 eli hänen kuoltuaan. Silti kirjan nimi voisi olla ”Miten olin aina oikeassa”.

Kenraalien riitoja paljon tutkinut tohtori Lasse Laaksonen ei ole (esim. ”Eripuraa ja arvovaltaa, 2004) sanonut aiheesta ainakaan viimeistä sanaa. Selvittäessään herrojen toimia ja tulehtuneita välejä hän mielestäni unohtaa välillä sodan ja liiketoiminnan johtamisen yhden perussäännön: suurin loogikko on todellisuus. Tapahtumilla on musertava vaikutus. Valitusoikeutta ei ole. Sanoakseni asian tekotieteellisesti: kontingenssit vaikuttavat aina. Vähemmän hienosti sanottuna kontingenssi on suunnilleen sama asia kuin satunnaisuus ja epävarmuus. Tästä voi muodostaa sievän kehäpäätelmän. Hyvä johtaja on se, joka on nopein kääntämään takkinsa, reivaamaan ja luovimaan vallitsevien tuulten mukaan. Sodassa ja liiketoiminnassa on täysi aihe kavahtaa periaatteen miehiä ja naisia.

Tässä asiassa Mannerheim ja Kekkonen ovat kuin kauan kateissa olleita kaksoisveljiä. Vaikka molemmat tunnetaan nyt historiassa jo tapahtumahetkellä vanhentuneista ajatuskaavoistaan ja despootin otteistaan, molemmat olivat epätavallisen nopeita ottamaan huomioon muuttuneet olosuhteet. Molemmat olivat vainoharhaisuuteen asti epäluuloisia myös suhteessa luotettuihin alaisiinsa.

Vähän tunnettu esimerkki. Kun Mannerheim (ei siis Ryti) oli varmistanut sotilaallisen yhteistoiminnan saksalaisten kanssa marraskuussa 1940, Suomen armeija oli puolustusryhmityksessä vielä kahta päivää ennen hyökkäyksen alkamista. Niinpä monikin muistelee loputtomia marsseja sekä sinne tänne että edestakaisin kumina kesä- ja heinäkuun päivinä 1941. Siinä siirryttiin hyökkäysryhmitykseen. Mannerheim ei luottanut ennen siihen, ettei Saksa tee jälleen oharia ja jätä suomalaisia selviytymään Neuvostoliitosta omin neuvoin. Toinen kauhuskenaario olisi ollut suomalaisten hyökkäyttäminen Leningradiin, ja se olisi ollut itsemurha. Vaikka puna-armeija kärsi hurjia tappioita Saksalle, toisen pääkaupungin puolustukseen kapealla Karjalan kannaksella sillä olisi riittänyt kohtalokkaan paljon väkeä ja rautaa silloin, sodan alkuvaiheessa. Joten suomalaiset hyökkäsivät viekkaasti Laatokan taitse Syvärille – miksi, se on vieläkin hiukan epäselvää.

Alussa oleva suppea määritelmä johtamisesta on kohtalokkaan vajaa. Tuo vajaus tulee näkyviin selvimmin sodassa. Ihmisten avulla – millä hinnalla? Suomen sodissa hyökkäys 1941 alkoi hyvin suuren yksimielisyyden vallitessa talvisodassa menetettyjen alueiden valtaamisena takaisin. Sitten se jatkui ja pitkittyi. Jouluna oltiin Petroskoin takana Karhumäessä ja Poventsassa. Hinta oli enemmän kaatuneita kuin koko talvisodassa.

Sota-ajan kirjoituksissa ja muistelmissa puhutaan silmiinpistävän vähän henkilötappioista eli ihmisten kuolemisesta. Mainintoja alkaa näkyä tiheämmin loppusotaa kuvattaessa eli vuoden 1944 taisteluista.

Vielä nytkään, lähes 70 vuoden kuluttua, ei pidetä sopivana kirjoittaa ”miesten tapattajista”. Ei minullakaan ole siihen uskallusta.

Viittaan vain siihen, että hiukan alempia upseereita nuhdeltiin ja jopa erotettiin liiasta pehmeydestä. Miesten mielipiteen kuuntelemista pidettiin ”törkeän epäsotilaallisena”.

Luultavasti joukon viisain, Heinrichs, ilmaisi ongelman sanomalla, että sotilaan on noudatettava käskyä eläytyen ja sen antajan tarkoitusta etsien, vaikka käsky olisi epäviisas. Käskyn antamiseen asti saa keskustella eli väittää vastaan, sen jälkeen se on myöhäistä ja väärin. Perustelu on, että se on vastuussa, joka käskee.