Kotiväki

Kommentoija lisäsi eiliseen kirjoitukseen ”koti, uskonto ja isänmaa”. Se on tietääkseni Saksasta saatu monikäyttöinen iskulause, jota on viljellyt poliittinen oikeisto. Suomessa se nousi melkein viralliseen asemaan sotien aikana. Itse pidän enemmän Arne Nevanlinnan muodostelmasta ”koti, laskento ja isänmaa”, joka tarkoitti hänen sukunsa edustamia aatteita.

Otsikkoni on kumarrus toiselle kommentoijalle, joka on siis virolainen. Ilahduin hänen sanastaan ”poikaväki”, jota oli siis ollut hänen kotisijoillaan paljon. En luule ennen kuulleeni tätä. Väittäisin ettei sitä ole suomen kielessä käytetty. Jos arveluni on totta, muodoste on osuva. Onhan meillä kielessä vanhastaan ”naisväki”.

Oman lapsiväkeni mielialoista kysyttiin myös kommenteissa.

Kirjailijaperheissä puhutaan yleensä vähän kirjallisuudesta. Blogeistani en muista ylimalkaan käyneeni syventäviä keskusteluja lasteni kanssa, vaikka tunnustan tässä, että verkkoon kirjoittamalla pitää joukon läheisiä, sukulaisia ja ystäviä ajan tasalla. Äitini vaatii kaikki kirjoitukset ja etenkin kommentit palvelutaloon. Niitä on kertynyt vuosien mittaan hirmuinen määrä. Pohdin pari päivää sitten, että ne taitaa olla viisainta viedä paperinkeräykseen, koska sähköisessä muodossa kaikki on tallessa ja käytettävissä. Jos aineistolle ilmenisi vastoin luuloa jatkokäyttöä, tulosteita ei tietenkään tarvittaisi.

En ollut tullut ajatelleeksi sitä itse, mutta sotaa koskevat aiheet voivat hyvinkin liittyä lähisukulaisiin. Lapseni ovat kaikki kolme erilaisia maistereita, ja kahdella on yliopistolta korkeita tutkintoja historia-aineista. Yhden lapsen lisensiaatin tutkinto oli historiasta ja myös väitöskirja menetelmiltään hyvinkin historiaa.

Tässä pujahtaa suvun verkosto puheeksi. Isäni vastasi poikani väitöskirjan oikoluvusta ja kuulemani mukaan teki suuren määrän korjausehdotuksia, jotka koskivat myös itse asiaa. Tämä on tyypillistä. Tottunut lukija, oikeastaan toimittaja, saa paljon aikaan, vaikkei ymmärtäisi tekstin aihepiiristä sen enempää.

Luki hän minunkin väitöskirjani käsikirjoituksen, mutta ei ollut oikolukemassa. Väitöskirjani käsikirjoitus valmistui normaalisti, tutkittiin ja tarkastettiin, mutta viimeistely ja julkaiseminen toteutuivat valitettavasti katastrofaalisessa tilanteessa, koska vaimoni sairasti ja kuoli. Tällainen ei tietenkään vaikuta mitään opinnäytetyön arviointiin eikä käsittelyyn, eikä se oli selitys.

Kun asiaa siis kysytään, aika usein näiden kirjoitusten aiheet tai vihjeet niihin tulevat lapsilta, mutta se on usein välillistä. Yksi lapsi on kirjallisuudesta tutkinnon suorittaneena erittäin hyvin selvillä sellaisesta kirjallisuudesta, joka ei välttämättä tartu minun silmiini.

Kirjoittajalle eli tässä tapauksessa minulle on tietenkin suuri etuoikeus, että voi kaikenlaisissa tilanteissa soittaa ja kysyä, että mitä mieltä sinä olet Murakamista ja vastaukseksi tulee lista enemmän ja vähemmän miellyttäneistä teoksista. Toiselta lapselta voi kysyä, kuuluiko René Char ranskan kirjallisuudessa pakollisiin tai vapaaehtoisiin tenttiin luettaviin. Yhden kanssa voi milloin tahansa pohtia esimerkiksi hermeneutiikan uudempia ja vanhempia painotuksia.

Mutta sitä ei ole vielä keksitty kysyä, että entä lapsenlapset. Yksi tyyppi, vielä rippikoulua käymätön, taisi lukea Kansojen historian kannesta kanteen ja äitinsä lievistä epäilyistä huolimatta Beevorin toisen maailmansodan hirveyksiä koskevat kirjat. Hiljan kuulin, että Olli oli maininnut ruvenneensa lukemaan historiaa, ”että voisi käydä keskusteluja isoisän kanssa”. Hyvää syntymäpäivää muuten. Stipendi on tulossa.

On se tietenkin huvittavaakin. Yläasteikäisten lapsenlasten kanssa voi käydä keskustelua Ruotsin säätyvalta-ajan erikoisuuksista tai keskustella kuningas Aadolf Fredrikin käsityöharrastuksesta, koska heille on luettu Välskärin kertomukset iltalukemisena.

Näin ollen voisi olla korkea aika ruveta katselamaan ”Kuvitettuja Klassikkoja” Eliasta varten. Hänellä ei vielä ole varsinaista lukeneisuutta, mutta ei toisaalta ikääkään ole edes vuotta. Aika näyttää, miten käy, mutta tietenkin olemme vaihtaneet ja antaneet ja saaneet vihjeitä Akuista ja Korkkareista ja muusta asiaan kuuluvasta, mutta nuo kuvitetut klassikot olin jotenkin unohtanut, vaikka kommentoijan niistä kysyttyä muistin tietenkin ne heti. Syystä tai toisesta samaan mielikuvaan nousee Pecos Bill, jossa esiintyi runsaasti tekohistoriaa. Luullakseni Davy Crockett tuli tietoisuuteni tuon sarjakuvan kautta, vaikka esikuva kieltämättä ei ollut samanlainen kuin television sitten aikanaan esille tuomassa aitoamerikkalaisessa perinteessä. Wikipedia käyttää Pesos-pillin kohdalla termiä ”fakelore” eli valeperinne.

Kaiketi blogi on muun ohella keino pitää kurissa taipumusta paimentamiseen. On ihan hauska välittää paitsi lapsille ja heidän puolisoilleen myös muille lukijoille tieto, että mm. Nokian historia löytyy olennaisin osin Honoré de Balzacin romaaneista, useistakin. Ilmiantoon tuo syvyyttä tieto, että tässäkin tapauksessa kirjoittajan omat raha-asiat olivat kroonisesti rempallaan. Samoin voi – jossain tulevassa kirjoituksessa -  mainita että Mark Twainin laajassa matkakirja-jutelmassa ”Innocents Abroad” tuntuu olevan kaikki keskeinen amerikkalaisuudesta ja eurooppalaisuudesta erinomaisen sulavassa muodossa esitettynä, ja että kirja löytyy joko Gutenbergista tai ilmaisena tai dollarin hintaisena Amazonin Kindle –e-kirjana. – Tottahan kaikilla on tieto ja taito haalia klassikot nimenomaan sähköisinä kirjoina, niitä kun ei ole mitään aihetta lukea kokonaan, mutta paperille painettuna ne vievät hyllytilaa tolkuttomasti. Ja että Amazonin Kindle siirtyy mm. iPadin näyttämään muotoon kitisemättä (Kindle for PC). Jostga johtuu mieleeni, että pitäisi vihjata lapsenlapsille Jules Vernestä, jonka saatavuus suomeksi voi olla kyllä vähän heikko. ”Saslaperäinen saari” on paras.