Koti

Onko teistä pelkkää saamattomuutta, että on asunut samalla paikalla, samassa kodissa, neljäkymmentä vuotta ja yli?

Ei siihen ole helppo vastata, koska ensin on määriteltävä pois maatalous-Suomi. Asia oli vähän toinen niin kauan kuin talo ja maat sen ympärillä olivat myös elinkeino. Silloin Linnankoskella oli perusteet panna kirjan nimeksi ”Pakolaiset” kertoessaan perheen muuttamisesta paikkakunnalta toiselle, itse asiassa toiseen maakuntaan.

Maalais- ja siis kotipropaganda olivat hillittömiä noin sata vuotta. Luultavasti mallia otettiin kansankodista eli Ruotsista. Aika huomaamattomasti kodin rakentamisen rinnalle tuli asunnon sisustaminen. Lopputuloskin näyttää joskus kaupalliselta tuotteelta, ei itse tehdyltä.

Kodista kirjoitettu, opetettu, maalattu ja laulettu on eräästä näkökulmasta aika törkeää tavaraa. Vaikka ajateltaisiin vain Suomen vajaata sataa vuotta, kuinka monilla on ollut rahaa, aikaa, voimia ja terveyttä omassa asumisessaan enempään kuin tapahtuneiden tosiasioiden, vallitsevien olojen tunnustamiseen?

Maailman julma laki määrää, että siinä elämänkaaren vaiheessa, jolloin asumistarpeet ovat suurimmat, keinot ovat vähimmillään. Nuori lapsiperhe tarvitsisi tilaa. Sitä ei yleensä ole. Eläkeikäiset, nimiä tässä yhteydessä mainitsematta, huhuilevat toisilleen avarissa huoneistoissa.

Asenteet muuttuvat. Nuori ihminen ajattelee kukaties tosissaan, että kotini on siellä, missä hattuni on. Vanhus jolle vihjaillaan pienempään muuttamisesta vastaa että mihin sitä nyt hyvänen aika ihminen omasta kodistaan muuttaisi.

Asumiseen liittyy myös rajatonta hentomielisyyttä. Omakotitalo on oma-koti-talo. Eli kerrostalossa ei voi olla omaa kotia?

Myös kielikuvat ovat viekkaita. Pyhäkoululaisille ja kai muillekin lupaillaan taivaallista kotia. En ole kuullut mainittavan taivaallisesta kaksiosta keittokomerolla.

Sekin nykyisen Turkin alueelta havaittu joukko, jota tällä hetkellä pidetään kylän tai kaupungin keksijöinä ja siis kaiken myöhemmän kulttuurin kantaisinä, näyttää asuneen esi-isiensä päällä. Kivikaudella, joka siis on aivan epämääräinen käsite, ei ollut edes harvinaista haudata omia vainajia oman lattian alle. Se saattoi käydä helpostikin, kun lattia oli kovaksi polkeutunutta savea.

Ehkä erillisten kalmistojen käyttö merkitsi uskonnollisia käsityksiä. Kuolleet olivat muualla, mutta läsnä.

Roomalaisten kodin jumalat, penaatit, ovat tunnettuja. Esimerkki tuonpuoleisten läsnäolosta ihmisasunnossa on ikoni. Toinen esimerkki on valokuvat. Aika laajasti lasten kuvat ovat syrjäyttäneet vanhempien kuvat. Olisi outoa, jos vanhemmat tuijottelisivat valokuvista makuuhuoneessa, piirongin päältä.

Muotokuva on yläluokkainen ilmiö, eikä valokuviin ole vielä oikein totuttu. Vastahan ne keksittiin.

Muotokuvamaalaus siis kuului aatelisperheen salin seinälle, ja mitä useampia niitä oli, sitä hienompi suku. Viesti oli, että maajalassa kulkevaankin oli tuota hienoutta tarttunut. Tapa ja tausta-ajatus levisivät jossain vaiheessa laitoksiin ja yrityksiin. Johtajat tuijottavat monenkin kokoushuoneen seiniltä todistaen samalla, miten huonoksi muotokuvamaalauksen taito on mennyt. Ja ikonin rinnalle nousi jo kauan sitten hallitsijan kuva, joko sanomalehdestä repäisty tai sitten Mannerheimin moniväripainokuva tai virallisesti eräisiin virkahuoneisiin kuuluvat istuvan tasavallan presidentin kuva.

Koko ”Kunnon sotamies Sveik” alkaa ja satoja sivuja jatkuvat seikkailut johtuvat havainnosta, että kärpäset ovat kakkineet kapakan seinällä olevan H.M. Keisarin kuvan suttuiseksi. Paikalla oleva urkkija saa tästä aiheen enempään.

Haluaisin yllyttää kotoilemiseen. Jokin epämiellyttävä voima tuo mieleen samanaikaisesti diktatuurimaiden yhdenmukaistetun ja valvotun asumisen ja amerikkalaisen ympäristön, jossa ihmiset ja heidän esineensä ovat yhtä juurettomia. Se potkii meitä väärään suuntaan.

Kyllä ihmisen pitäisi saada olla kuin kotonaan. Ja kun toisia ihmisiä tulee käymään, kutsuttuine tai kutsumatta, on muistettava katsoa vienosti maahan ja sanoa, että kun meillä nyt on vain tällaista…

Ennen myös vanhemmat saattoivat puuskahtaa, että eihän tuo koulutehtävän suoritus ole mistään kotoisin. Urheilun ja sotilaallisuuden syövyttämässä maailmassamme sanotaan ”luokaton”. Opettajat sanovat jopa arkista suoritusta ala-arvoiseksi. Lihavan pojan pukkihyppy voimistelutunnilla on ala-arvoinen. Todistukseen tulee silti välttävä tai tyydyttävä numero.

”Ei mistään kotoisin” on mielenkiintoinen sanonta. Ei se tarkoita matalaa majaa. Ei mistään kotoisin on koditon ja siis persoonaton tai olematon. Oikein ymmärrettynä kodeilla ei voi kilpailla, koska oikeastaan meille kivikauden ihmisille koti on paikka, jossa ihminen voi tulla siksi, mikä hän on.