Uni

Näin unta eräästä unestani.  Olen nyt muistellut sitä pitkin päivää. Edellisen kerran se ehkä pistäytyi käymäseltään mielessäni 25 vuotta sitten. Itse tapaus, siis uni, on vanhempaa perua. Arvioisin nähneeni sen noin 55 vuotta sitten, muutamia vuosia toisella kymmenellä.

Suomalaisten unien historia muuttaisi käsityksiämme. Jää kuitenkin epäselväksi, mistä sellaisen tutkimuksen aineiston saisi. Peter Høeg on kyllä kirjoittanut tanskalaisten unien historian, mutta se on romaani.

Unessa oli nyt hiljan kuollut enoni Aku, joka oli muka loukannut polvensa. Se oli vihreä ja kellervä. Kun siten näin hänet aamulla kävelemässä ihan kuin ennenkin, olin huojentunut.

Vähän myöhemmin, ehkä parin vuoden kuluttua, etsin kellarista teräspellistä tehtyä jalkapalloa, jonka päällinen olisi hiukan repeytynyt. Ei sitä ole löytynyt vieläkään, ei valveilla eikä unessa.

Jos päivä on eteinen, uni on kammio.

Kun kirjoitetaan, ajatus ilmestyy paperille kuin hiiri. Kirjoittajan on helppo piirtää muistiin sen pienten jalkojen jäljet. Sellaista se on, runous.

Prospero lopettaa puhumalla pilvistä ja ihmisistä, jotka haihtuvat sulaan ilmaan. Hän lopettaa peräti monimielisesti huomauttamalla, että me olemme ainetta jota unetkin.

Se ei mene dreeams are made of, vaan dreams are made on. Mikä on täsmälleen se ero, sitä en taida tietää. Samoin on epäselvää, ketä ovat ”me”, ilman henget, aaveet vai ihmiset. Ehkä Hamlet, joka viittasi unennäköön kuoleman kuvana, tietäisi senkin.

Entä runojen – laulujen, taulujen – merkitys? Ne merkitsevät kokijan samalla tavalla kuin puu merkitään kaadettavaksi tai murhaaja kiinni saatavaksi.

Runoilijoistamme monet, kuten Kailas, Jylhä ja Sarkia, pelkäsivät olevansa merkittyjä miehiä. Pelko oli perusteltu. Heidän kirjoituksissaan uni esiintyy usein, jopa runojen, vieläpä kirjojen nimissä. Uni ja kuolema.  Unen kaivo.

Sarkiaa ei ole syytä lukea. Hänen maailmansa ei ole vieras, mutta hänen tapansa nähdä se on, ja hänen keinonsa antaa unille ääni.

Henkilönä hänestä muistetaan kai vain se, että hän kuoli kesken kaiken tuberkuloosiin ja että homoseksuaalisuus oli yksi hänen poikkeavuuksistaan. Ainakin siihen aikaan puhuttiin poikkeavuudesta. Todella poikkeuksellista oli ainakin se, että Tyrvään seudulta ollut piian avioton, pian orvoksi jäänyt poika nousi kirjalliseen suosioon ja omien tekstien lisäksi julkaisi käännöksiä kaikkein vaikeimpina pidetyistä, nyt muodista menneistä ranskaksi ja italiaksi kirjoittaneiden runoista. Rimbaud’n juopunut vene (suomennosten sanavalinnat ovat toiset) oli kirjallisuuden kuuluisimpia unikirjoituksia. Siksi tuo runo tuntuu hämmentävältä millä tahansa kielellä luettuna. Se on outo ja samalla henkilökohtainen.

Hieman yllättäen Jylhä, korostetun miehisyyden, sodan ja kestävyyden vertauskuva, oli kuitenkin koko tuotannossaan se, joka osasi ilmaista sodan syvällisimmin. Hänen sotarunojensa kuvat ovat painajaista, ja painajainen on – uni. Mielen kestokyvyn rajalla käymistä kuvataan joskus houreeksi eli unen ja toden sekoittumiseksi. Muutama saksalainen ja joku harva ranskalainen näyttävät ymmärtäneen saman. Ei ole sellaista asiaa kuin realismi taistelun kuvauksissa. Kokemus on hyvin lähellä sitä, millaiseksi arvelemme psykoosin. Psykootikko näkee omiaan ja kuulee olemattomia. Aistimukset tahtovat olla äärimmäisen rajuja ja kokemus purkautuu joskus väkivaltaisiin rikoksiin, tai sotaan.

Ajattelin että on tarpeen yrittää sanoa omalla kielellä, mitä todella ajattelee. Kun kirjoittaa silloin tällöin sodasta eli historiallisista tapahtumista, ei oikein ole keinoa välttyä lankeamasta todellisuuden kuvauksen tapoihin ja sitten kirjoitus on luettavissa esimerkiksi joidenkin sotatapahtumien ylistämiseksi.

Jylhä itse nimitti sotarunojen kokoelmansa Kiirastuleksi, mutta ihmisenä hän ei päässyt kiirastulesta taivaaseen, vaan joutui helvettiin.

Sarkia, taidollisuudessaan melkein luoksepääsemätön, kirjoitti sodan alla ja kuoli pian sodan jälkeen. Hän on aikakauden kuvaaja, jota olisi helppo halveksia haaveilijana toisten ollessa ottamassa miehestä mittaa.

Itse asiassa hän osoitti kirjoittamalla, miten käy ihmisen, joka ulottuu, ikään kuin kaikuna ”Myrskyn” Prosperolle. Hänestä tuli Aleksis Kiven rinnalle kirjallisuutemme toinen suuri sortuja, ja juuri samalla tavalla, puhtaasti kielen keinoin.