Kiitos hetkistä, herrat

Suomi on niin mainio maa asua, koska hävisimme sodat.

Suoriuduttuaan sotakorvauksista ja aluemenetyksistä saimme presidentiksi lakitieteen tohtorin, jonka oma opportunismi sattui käymään enimmäkseen yksiin sen kanssa, mitä 50 vuotta sitten kutsuttiin nimellä ”yleinen etu”.

Tänään julkaistun elämäkertateoksen mukaan sama mies johdatti niin sanotun rauhanopposition jäsenenä rauhaan. Se on uustulkinta.  Itse olin luullut, että aselepoon oli pyritty jo kauan ja porukalla, koska sota oli selvästi menetetty ja tarkoituksena oli varjella maa miehitykseltä. Neuvostoliitto oli vaatinut 24.6.1944 ehdotonta antautumista. Syyskuussa samana vuonna tuota vaatimusta ei esitetty.

Paljon puhuttua stalinismi ja yhtä paljon puhuttu rähmällään olo Neuvostoliiton edessä liittyivät Neuvostoliiton uhkailun ja määräilyhalun äkilliseen kasvamiseen 1970-luvun alussa. Ehkä Prahan kevät 1968 oli nostanut karvat pystyyn. Myös Suomen sisäpolitiikassa ratkaisevat äänet antoi ”suuri itäinen vaalipiiri”, kuten siihen aikaan sanoimme.

Suomalaiset oppivat sen, minkä tohtorit unohtivat tänään kirjoitettaessa uudesta elämäkertateoksesta. Puheet ovat asia erikseen, teot toista. Me puhuimme silloin, mitä sylki suuhun toi, ja sorvasimme päätöslauselmia. Samaan aikaan teimme tarmokkaasti itsestämme tarpeellisia Euroopassa. Onnistuimme.

Näillä taustoilla opimme käyttämään keittiön porrasta. Ratkaisu on ollut kokko yhteiskunnan tasolla selvä. Kaikki käyttävät keittiön porrasta, jottei paraatipuolelle tule turhaan siivoamista.

Eilen tästä asiasta kirjoittaessani sivuutin tunnetun käytännön, joka oli olemassa kauan ennen asuntohallitusta. Ehkä se on ollut käytössä jo ennen keittiön keksimistä eli vuosituhansia. Asioita nimittäin voi hoitaa ”keittiön kautta”.

Sanonta tarkoittaa, että esimerkiksi pääministeri järjestää esimerkiksi tutkijalle esimerkiksi rahoitusta hyvän hallintotavan vastaisesti. Hanke hoidetaan keittiön kautta.

Sanonta viittaa keittiön oven käyttämiseen ja siten salakähmäisyyteen.

Luulen löytäneeni yhden syyn siihen, miksi eräistä asioista nousee todella kova huuto. Tavallisinta on väittää, että media yllyttää. Se on tietenkin totta. Yhä suurempi osa lehdistöä luo puheenaiheita ja yrittää sitten elää niillä. Toisaalta kumminkin yleisön kiukku on välillä aitoa ja myös jälkikäteen arvioiden oikeutettua. Turhan usein syynä on ylettömänä pidetty etujen kahmiminen.

Taisin olla itse tässä blogissa yhtenä ulvomassa joidenkin johtajien silloin mielettömiltä tuntuneista lahjapalkkiosta joskus noin viisi vuotta sitten.

Voi olla, että Suomi oli todella maa, jossa todellinen tasa-arvo oli kunniassa. Sekin selittyisi sodilla. Ikävässä mielessä ”arvovalta” eli auktoriteetti on tasa-arvon vastakohta. Jo ”Tuntemattoman sotilaan” raivokas, ennen näkemätön ja koskaan toistumaton kirjasota koski auktoriteettien eli siis upseerien aseman horjuttamista. Linnan tuomitsijoiden joukossa oli merkittävä osa maan kenraalikuntaa, hyvin näkyvänä hahmona Adolf Ehrnrooth. Viisaammat esittivät saman vastaväitteen kuin Agathon Meurman ja sitten hiukan muunneltuna August Ahlqvist Aleksis Kiven veljeksistä: ”Minä tunnen Suomen kansan, eikä se oli tällaista.”

Piiloviesti on väite, ettei upseereille todellisuudessa jermuiltu.

Ennakkotapaus oli Haanpään ”Kenttä ja kasarmi”, joka oli koitua kirjailijalle kohtalokkaasti. Siinä kuvataan epäluuloa ja herravihaa, joka kohdistuu esimiehiin. Perusasenne ylempiin on viha, halveksunta ja pelko.

Miten asian laita todella on, siitä minulla ei ole aavistustakaan. En liioin usko, että asia olisi täsmällisesti tutkittavissa. Luuloni on, että tuo perusasenne elää ja voi hyvin. Ihmisillä on tapana muun muassa luoda omat ihanteensa, joita paremmilla ihmisillä on tapana vähätellä. Esimerkiksi tarjoutuu rillumarei-kulttuuri.  Siinä ei nähty mitään mielekästä, mutta kansa piti. Tuota omien sankareiden nostamista ja heille laulamista ei suinkaan keksinyt Helismaa, vaikka tekikin hyvää jälkeä. Perinne oli vahva sotia edeltäneen ajan kupleteissa ja sitä ennen erinäisissä kansanlauluissa, etenkin niissä, joita me herrat nimitämme ”rekilauluiksi”, vaikka ne ovat renkutuksia ja sellaisiksi tarkoitettuja. Vallesmanni lakituvas’ hikoili ja hääri, kun hummeripoika lompakostaan satasia kääri…”

Ainoa rohto tuohon tautiin on tasa-arvon merkkien antaminen. Jonossa ei kiilata, vaikka olisi kuinka kallis palttoo päällä. Eikä mielistely ole tasa-arvoa.

Tasa-arvon ajatus saattoi vaurioitua vaikeasti viime vuosisadalla, jolloin moni diktatuuri väitti luoneensa todellisen tasa-arvon. Moni tiesi, ettei se ollut totta. Ehkä tämän hetken taloudelliset vastoinkäymiset voi kääntää opetukseksi. Se ei ole paras, joka tienaa eniten. Tasa-arvoa tähdensi ennen suomen kielessä toinen, iskevä sana, reilu. Voiko ihmisestä sanoa kauniimmin kuin että hän on reilu? Tämänkin mainosmiehet ovat huomanneet. Reilu kauppa… Reilua peliä on se, että kukin iskee kuin Impivaarassa.