Yöksi kotiin

Se sopi hyvin päivän tunnelmaan, että rautatieasemalta ottamani taksi vastasi lauseella omaan kännykkäänsä, joten kysyin häneltä ranskaksi, että mistä päin maata hän on kotoisin, kun kuuluu aksentti. Hän sanoi, että Marseillesta vain, tullut kolmatta kymmentä vuotta sitten Vanamon ja Kolmosen kokkiohjelmaan. Rupattelimme sitten perille asti, ja totesimme kielivalintamme näissä oloissa harvinaiseksi.

Ehkä korvani oli virittynyt Kauhavan rautatieasemalla liiankin kovassa helteessä, kun kuulomatkan päässä olevat pikkutytöt kiljahtelivat kirouksiaan ja sekoittivat niihin niin kodin tuntuista ääntämistä ”tuala se ny’ tuloo” ja ”olikko eileen pöhönäs”. Ikä se lakimääräinen viisitoista, luulisin.

Olin hautajaisten ja muistotilaisuuden jälkeen kävellyt koulutieni, oikeastaan molemmat, koska kurvasin läheltä Keskuskansakoulua. Oudosti tämä rakennus, Kuusiston talo jonka työmaalla olin ollut lautapoikana, ja puoli tusinaa muuta, olivat kestäneet 50 vuotta homehtumatta ja purkutuomiota pyytelemättä.

Minulle Kauhavan keskipisteeksi näytti tulleen Tornimäki eli vanha hautausmaa. Tuntui olevan tuttuja joka kiven alla, kylän raitilla ei ensimmäistäkään. Junan ikkunasta katsoen Matsompin Iso töyrä vaikutti sellaiselta, että en taaskaan tohtisi laskea sitä suksilla. Jo kymmenen vuotta sitten, kun näköni ja siis tasapainoni oli parempi, olisin jättänyt sen väliin.

Nyt kuulin, että Aku oli saanut aivoverenvuodon jälkitilaansa uutta lääkettä vuonna 2004, ja silloin hänen lapsilleenkin oli käynyt ilmi, että edelliset 38 vuotta hän oli kärsinyt monen muun vaivan ja puutteen lisäksi kovasta päänsärystä.

Sekin vahvistui, että vaurion jälkitila oli pysynyt niin pahana, että hänellä oli vaikeuksia palauttaa nimiä mieleensä, omien lastenkin. Mieleen palauttaminen ja muistaminen ovat eri asioita.

Kuvassa olevat pikkuesineet sain omaisilta. Tässä tapauksessa ne kertovat, mitä mielessä liikkuu, kun monet tavalliset ja kuten luullaan arkiset mielenliikkeet on salvattu.

Risti on puukolla tehty. Liitoksessa ei ole vikaa. Tuo rinkka minua vähän järkytti. Retkeilystä enollani ei tietenkään ollut puhettakaan vuoden 1966 jälkeen, mutta puusta näperrelty muistoesine on viimeisen päälle näköinen, myös remmit ja soljet sekä makuupussi ja teltta.

Kuka tahansa ei osaisi ensi yrittämällä tuollaista edes piirtää – paitsi äitini, joka on myös sommitellut juuri saman muistoesineen osaksi pannulappua (!). Älkää pelätkö. Olen selvillä noiden ennenkin mainitsemieni pannulappujen arvosta. Ne on valokuvatta huolellisesti sekä erikseen että kokonaisuutena ja tulevat aikanaan esille sopivalla tavalla. Tämä valokuva on roiskaisu.

Hautajaiset vaikuttavat syvälle. Häntä, joka siunataan ja jota muistetaan, ei ole enää olemassa. Saattoväki on yhteyden huomaten tai huomaamattaan tekemässä sitä, minkä Uusi testamentti (Heprealaiskirje) määrittelee uskoksi: ojentautumista sen mukaan, mitä ei nähdä.

Sen takia kyljin kylän raittia tarkastelemassa puita, taloja, näkymiä joita ei ole enää olemassa. Muutaman kerran jouduin pysähtymään ja miettimään. Mitä Saarisen eli Karin talolle on tapahtunut? Jossain vaiheessa olin epävarma suunnasta. Onneksi aurinko paistoi turhankin kirkkaana ja kuumana. Siellä on uusia maanteitä ja kulku-uria, jotka ovat puolestaan jättäneet vanhaa ja tuttua.

Kävi ilmi, että kyllä tämä oli lievän asteinen hypnoosi tai uni. Junan vintillä en tietenkään ollut reippaimmillani. Sen panin merkille, että tuskin tuo Lapuan virran vesi vieläkään on siunattua, kuten se ei ollut kansanlaulujen aikaan. Torkahtelin ja puuduin.

Mutta Tampereella näkymä Näsijärvelle oli sellainen, että teki mieli hypätä junasta. Siinä oli omien, pellon ojia tuttujen näkyjen jälkeen muuan suomalainen sielunmaisema, joka on tunkeutunut muiden muassa Sillanpään, Linnan, Päätalon ja siis monen muunkin tuotantoon. Minut se jysäytti puoli vuosisataa taaksepäin. Taas aaveet alkoivat elää. Tuli siellä kieltämättä Mustanlahden rannassa ja Näsinkallioilla nojailtua ja Pyynikillä kiipeiltyä.

Tein nimittäin ajoittain ahkerasti riijausreissuja juuri Tampereelle, jossa sitten myös vanhempi poika sattui syntymään, kesken pääiäisen vieton appivanhempien luona, vaikka kotipaikkamme oli silloin Helsinki.

Se on lähempänä kuin luuletkaan…

Olen suhtautunut uteliaasta kivijalkamatkailuun. Nytkin tentin Antilta, miten suomalaiset tekivät suurmotteja heidän metsiinsä Lemettiin, ja kuulin, että kivijalka oli käyty katsomassa. Ja itse tunnen tälläkin hetkellä saaneeni kokemusta samasta asiasta, edelleenkään maan rajoja ylittämättä ja vailla sellaiseen vaadittavia matkustusasiakirjoja. Ja tuo alussa mainittu ranskan kieli taisi tulla siitä, että jossain Toijalan paikkeilla näin vahvaa unta, joka herätti minussa Pariisin ikävän, Spleen de Paris. Mutta nyt on taas pohjakosketus saatu, kuten Suomen taloudessa, väitetään.