Vähästä kiinni

Tämä ei ole mikään oikea blogikirjoitus. Olen luvannut sanoa huomenna Kauhavalla muutaman sanan hautajaisissa. Tuolle puolen on siirtynyt jälleen yksi enoistani, Aku. (Kuvassa.)

Yksityiset asiat eivät tietenkään kuulu vieraille, eivätkä kiinnostakaan. Niitä voi käsitellä lähipiirissä, jos tuntuu siltä. Mutta muutama saatettavaan liittyvä mielikuva kukaties on luonteeltaan yleisempi.

Näitä sisaruksia, joista Aku oli yksi, oli siis yhdeksän, joukossa kolmet kaksoset. Akun ja Kallen eli keskimmäisen kaksosparin ikäero nuorimpaan on vuosi ja kuusi kuukautta. Siis syntyi neljä poikaa alle kahden vuoden sisällä. Vanhin kaksospari, molemmat ja kuolleet, oli kahdeksan vuotta vanhempi.

Se oli melkein käsittämätön tieto, että mies alta neljänkymmenen oli saanut työnsä ääressä – korjaamolla sorvatessa, sairauskohtauksen, joka teki pahaa jälkeä. Aivoissa se oli. En ole koskaan pitänyt tarpeellisena kysyä yksityiskohtia, mutta joko flimmeri tai aivoinfarkti ja siitä seurannut tajunnan katkeaminen?

Vähän niin kuin isäni, joka kaatui hiukan merkillisesti kesken aamutoimiensa niin pahasti että halvantui. Aivoverenkierto?

Tarjoan tätä selitystä, koska samaa vikaa on ollut suvussa enemmänkin ja on siis edelleen.

Niin vähästä kaikki on kiinni. Tämä enomies sattui olemaan elämäntavoiltaan esimerkillinen ja käsistään aivan epätavallisen kätevä. Koska kuljin hänen perässään kellarissa ja korjaamolla, muistan hyvin pienestä, että Aku korjasi mitä vain, kuorma-auton, taskukellon, tasasuuntaajan.

Lapsia oli viisi ja elämä kaikin puolin nousussa. Ja nyt meni aluksi jopa suurin osa näköä, puhekyky ja lukutaito. Vaikka aikaa kului yli 40 vuotta, ne eivät koskaan palautuneet aivan ennalleen. Mutta käden taidoista pysyi osa ja samoin mielenkiinto käsillä tekemiseen.

Kyllä minä hyvin muistan katseen ja jotenkin ujon hymyn, kun Aku saattoi sanoa, että ajetaan pojat lujaa, ja tultiin Evijärveltä Nurmen pihaan alta kolmen vartin, sen ajan sorateitä, viisikymmentäkaksi kilometriä. Auto oli Ford Custom. Pääsi sillä. Ja nyt ajattelen, että Akulla oli sekin luonnonlahja, poikkeuksellinen psykofyysinen koordinaatio ja avaruuden hahmottaminen. Toisin sanoen jos hän olisi lähtenyt ajamaan rallia, hän olisi pärjännyt heti.

Erämaassa hän oli heti ja aina kuin kotonaan. He kulkivat usein isäni kanssa Saariselässä. Joskus oli mukana muita, esimerkiksi Topparin Jussi, jolle Aku oli opettanut koneiden käsittelyä, kerran minäkin.

Aku ei näet koskaan eksynyt. Paitsi kerran. Tulimme Lutolla hyvin pitkään kuljettuamme kummalliseen paikkaan. Joku sanoi, että olemme kävelleet kartalta. Aku ja isäni sanoivat yhteen ääneen että ei, tuolta vastarannalta me aamulla lähdimme. Olimme kävelleet vahingossa ainakin kymmenen kilometrin ympyrän. Mestarismiehistämme toinen oli arvellut että toinen suunnistaa. Kartta oli näet isällä ja kompassi Akulla. 

Itse painoin mieleeni, että asiat ovat maailmassa joskus vähästä kiinni.

Kun Aku meni armeijaan noin 1950, hän tuli parin viikon kuluttua alokkaana lomalle. Vasta tiukan tenttimisen jälkeen hän kertoi muutamalla sanalla, että siellä vääpeli oli sellainen kilpa-ampuja ja oli sanonut ensimmäisissä harjoituksissa ammuttuaan näytteeksi kaksi lippaallista sotilaskiväärillä, että jos joku ampuu saman, se on sitten viikon kuntoisuusloma, ja luutnantti oli nyökännyt päälle. Akulta oli lipsahtanut kolme kutia kympistä yhdeksiköiksi, mutta hän ei ollut ennen kiväärillä ampunutkaan. Tosin luulen, että hän oli ollut Sarhon Ukilla ”ajokoirana” ja katsellut tapansa mukaan silmänurkasta otteet ja asennot niin ettei hän aivan äkkinäinen ollut.

Koulujen käyminen ei ollut näille sisaruksille ajankohtainen kysymys. Mietin sitäkin joskus, etenkin ajatellen, että jälkipolvissa on sitten kouluttauduttu tarpeen mukaan niin ettei siellä päässä ainakaan muuta vikaa ollut kuin ne huonot verisuonet. Lopulta ymmärsin, että nämä kymmenvuotiaat ja sitä pienemmät joutuivat kovaan, kukaties liiankin kovaan ruumiilliseen työhön jopa suuren rakennuksen talonmiehinä, koska 1939 -1941 ja sitten taas 1944 tavallista miestyövoimaa ei kirjaimellisesti ollut saatavissa. Edes poliisia ei kiinnostanut, että he ajoivat kuorma-autolla Härmästä soraa sen kokoisina, että seisaallaan ratin takana ja tähtäsivät ratin kaaren ja tuulilasin alareunan välistä tielle kokeillessaan, että nouseeko International kuorman kanssa Kleemolassa mäen kepittämättä…

Olen muistavinani, että suhari painoi vaihdettaessa kahdella jalalla kytkintä ja kaveri vierestä työnsi kaksin käsin vaihdetangon oikeaan loveen, ja kolmas auttoi vielä potkimalla kumiteräsaappaan kärjellä. Autotekniikka heillä oli hallussaan, sillä kun tuo kuorma-auton palautettiin sodasta, pojat purkivat sen pihassa atomeiksi ja oppivat samalla, ettei männänrenkaita eikä petilaakerin liuskoja pidä potkia pitkin pihaa.

Aku oli tasapainoinen mies. Hänestä oppi tärkeän asian, jonka jotkut nyt elävät tuntuvat unohtaneen. Kun ihmisessä on vikaa tai vikoja – ja niitä meillä ihmisillä riittää – tarvitaan mekaanikon mieltä ymmärtämään, miten niiden vikojen kanssa tullaan toimeen ja kuljetaan eteenpäin, eletään elämää, vaikka kaikki aistit eivät olisi tallella eikä toimintakyky enempää kuin murto-osa siitä mitä ennen.  On oltava elämässään kuin entisen ajan asentaja eli tultava toimeen sillä mitä on. Ja mies menee mutta maine jää.