Vanhaa tanssimusiikkia

Yle on saatuaan rahaa keksinyt mainion keinon säästää myös ohjelmissa. Lukemattomien uusintojen lisäksi todella vanhan ja siis ilmaisen kuvamateriaalin ympärille on rakennettu suuria sarjoja. Tänään tunnelmoidaan 1970-lukua.

En ole vielä ruvennut parkumaan keittiöremontista, jonka aiheutti astianpesukoneen poistoletkun vuoto. Huoneiston on joka tapauksessa paketissa ja kalusteet ovat saaneet kyytiä. Toisin sanoen vapaa-ajan ongelmia ei ole ilmennyt eikä sellaisista ole kuukauteen pelkoa.

Niinpä erehdyksiä sattuu. Katsoin yhden ohjelman, jossa mukana olleet kertoivat keikkailusta 70-luvulla ja kauan sitä ennen. Jouduin laskemaan kolmeen kertaan päässäni. Nyt esitetyt kappaleet ovat tällä hetkellä yhtä kaukana menneisyydessä kuin oman tanssialava-aikani 1910-luvun kappaleet.

Nyt menneisyyden nostalgia on tangoa ja foksia. Silloin menneisyys oli polkkaa ja jenkkaa, joita tosin sävellettiin edelleen. Kuinka moni tuoreessa iässä oleva osaa tanssia niitä? Itse osasin polkkaa vähän sinne päin ja jenkkaa normaalisti. Jopa me maalaiset, siis kirkonkylän kasvatit, pidimme tanhuamista ja pelimannimusiikkia tervehdyksenä dinosaurusten aikakaudelta. Opiskeluaikana Helsingissä ymmärsin, että jotkut tanhusivat vakavissaan, ja kun yksi heistä oli setäni Jorkku, kävin katsomassakin. Hyvin tanssittu polkka, jota siis näin, herätti suurta kunnioitusta. Todella vaikeaa ja hauskan näköistä.

Vaikka yritin parhaani mukaan väistellä asiaankuuluvaksi väitettyä opiskelijaelämää, joskus jäin kiinni, lähinnä puoliammattimaisena puheiden pitäjänä. Niinpä olen saanut annokseni poloneesia ja masurkkaa, frakki päällä.

Mainitsematta on valssi. Kuulemani mukaan jotkut etevät ja liikunnalliset nuoret joutuvat varta vasten harjoittelemaan omia häitään varten valssin tanssimista. Meille ainakin viimeinen valssi oli itsestään selvyys. Se tihkui testosteronia, koska viimeistä valssia tanssittaessa selvisi, oliko mahdollisuuksia saatolle tai suorastaan hihalle.

Maalaisella valssilla oli peräti vähän yhteistä sen tanssin kanssa, jonka huumaavin esimerkki saattaa olla Burt Lancaster – entinen trapetsitaiteilija – vanhana ruhtinaana Viscontin elokuvassa ”Tiikerikissa”. Mielestäni tanssitettavana oli Claudia Cardinale, mutta voin olla väärässä.

Tuo vahingossa katsottu televisio-ohjelma pani häpeämään. Pitkän linjan keikkatähdet tyyppiä Matti ja Teppo, joiden tähden en totta puhuen korvaani lotkauttaisi, kertoivat täysin uskottavasti ammatistaan ja sanoivat, että he ovat pystyneet tuottamaan lukuisille ihmisille hyviä hetkiä ja mukavia muistoja.

Ja niinhän se on. Lisäksi tuo ammatti taitaa edelleen olla aivan järkyttävän rasittavaa, eikä välttämättä ainakaan orkesterille mikään kultakaivos.

Pohjanmaa on huonon maineensa ansainnut. Tango oli arvossa arvaamattomassa vielä kun syntinen etelä oli siirtynyt rautalankaan ja rokkiin. Kun ”lankunparsija” (La Cumparsita) tai Jalousie (äännetään ”jalousie”) eli mustasukkaisuutta-tango rämähti, tanssilavan tai nuorisoseurantalon yleisö käyttäytyi kuin villiintynyt puhvelilauma.

Sen jälkeen seurasi viinan juontia halkopinon takana, tappelua ja lentävien asiaan puuttuminen. Itse olin nurrupoikia. Vielä abiturienttina onnen huippu oli kaksi pulloa punaista limonaatia ja munkkipossut jonkun suopean ja siihen toimeen halukkaan ja esteettömän naishenkilön kanssa puhvetin puolella. Keskiolutta ei ollut keksitty ja viinaa joivat lähinnä alan miehet, joilla tyypillisesti oli viinakortti ja kaikki ja ikää vaaditut 21 vuotta.

Kun poliisiputka täyttyi, turvauduttiin joskus keinoon, joka nykymaailmassa olisi aiheuttanut raivostuneita väitteitä ihmisoikeusloukkauksesta, syyteet virkarikoksesta ja muuta – humalaisimpia kärrättiin poliisiautolla Lapuan suoralle eli yli kymmenen kilometrin päähän ja jätettiin hoipertelemaan sieltä omin voimin takaisin ihmisten ilmoille. Menetelmä oli kuulemme myös siinä mielessä brutaali, että kävellessä pakkasi selviämän ja meni hieno humala hukkaan, kun ei ollut ketään näkemässä.

Nyt puheena oleva humalahakuinen juominen ja kännin julkisuus oli ainoa järkevä syy juoda. Joskus myöhemmin  luin Pentti Haanpään kuittauksen: Helsingin herrojen uusin konsti – juodaan viinaa ja näytellään selvää.

Kirjoituksen kiilto on tämä. Nuoren ihmisen itsekeskeisyys tallensi vain omat tunnelmat ja muistot. Vanhana muistaa minkä muistaa – todellisuudessa ei mitään erikoista, aikakaudelle kaikkein tyypillisintä toimintaa vain. Mutta vaikka laulut ja soitot ovat kohdittain liiankin tuttuja, en tiedä olinko koskaan ennen jäänyt vakavissani miettimään, mikä määrä ammattitaitoa ja miten loputtomasti vaivaa käytettiin tanssiyleisön huvittamiseen. Etenkin nämä toisen ja kolmannen luokan orkesterit, jotka siis saattoivat olla viisikymmentä viikkoa vuodesta tien päällä, olivat kovan tason ammattilaisia. He tiesivät, miten kuulijat eivät välttämättä tarkoin tienneet tahtovansa, ja osasivat toimittaa juuri sitä. Minun aikanani se oli lavatangoa, ennen sotia humppaa, vaikka sana tietenkin keksittiin vasta toistomuodin muka 60-luvulla, ja ennen molempia sotia polkkaa ja jenkkaa, joille kehittyi hyvin suomalaiset muodot.

Alan hämärästi ymmärtää, että Säkkijärven polkka (kooste kannakselaisia sävelmiä) on Suomen kansallissävelmä ja Vili Vesterinen oli suurmies vailla vertaa. Ja kuten aina heidän takanaan oli sankaa joukko päteviä uurastajia, jotka tekivät työnsä ja katosivat.