Merkittävää

Ilman tekijän nimenomaista suostumusta muutama katkelma lähipäivinä ilmestyvästä Markku Kuisman kirjasta ”Yksinkertaisuuden ylistys. Rahan, vallan ja johtamisen merkillinen maailma.” (Siltala, 2013.)

Teoksen takakannessa lukee isoilla kirjaimilla:” Eteenpäin Maon, Stalinin ja Goldman Sachsin tiellä kohti uusjohtamisen ihmemaata.”

Jos kirjan avaa umpimähkän tietämättä kirjoittajaa ja asiayhteyttä, hetken voisi luulla lukevansa perussuomalaisten julistusta.

”Taidemuseossa Brysselissä roikkuu seinällä suuri, hätkähdyttävä taulu. Ihmismassat on kuvattu siinä kuin sopulilaumaksi, joka rientää huolta vailla kohti jyrkännettä ja varmaa tuhoa. Taulun teema ja sijainti tuntuvat jotenkin liian osuvilta.

Pallo näyttää olevan Euroopassa pahasti hukassa. Pahinta on, että samassa sopulilaumassa kohti jyrkännettä juoksee myös Suomi.

Tekee mieli kysyä, onko Suomi euroseuran ja sitä johtavan vahvan Saksan valitessaan ollut viisaampi kuin muu Pohjola, siis Ruotsi, Tanska ja Norja ja miksei Islantikin? Muutama vuosi sitten Suomessa kuviteltiin niin ja naureskeltiin omissaan pysytteleville skandinaaviveljille ja briteille.

Nyt hymyt ovat hyytyneet. Niin ne hyytyivät muuten myös 1944 ja loppuvuodesta 1918.”

Viimeinen lause osoittaa, että ensivaikutelma on väärä. Rinnastus on niin hurja, että se huutaa selitystä. Ja selitystä tulee.

Olin lukiessani ristiin Jörn Donnerin Mammuttia ja paria muuta kirjaa itse asiassa eilen illan tietämissä ajatellut kirjoittaa, että Suomen hiukan vähäpätöisen kirjallisuuden vahvin kärki on esseistiikka, joka sekään ei tosin käänny vieraille kielille. Mielessäni olivat Donnerin ohella sellaiset tekijät kuin Erno Paasilinna ja ennen kaikkea Veijo Meri, jonka kolmen niteen historia näyttäisi voivan kirkkaasti paremmin kuin hänen romaaninsa. (Olen Meren romaanien suuri ihailija ja toisaalta tiedän epätavallisen hyvin hänen historiansa virheet ja aukot ja myös jo vanhentuneet ajatukset.) Ja Paavo Haavikko, jonka runous on jotenkin unohduksissa verrattuna toiseen suureen, Pentti Saarikoskeen. Haavikon proosahan ei ollut koskaan erikoisen hyvää. Tämä mielipide on luonnollisesti kerettiläinen. Minut saisi piestä, koska jatkan vielä, että Haavikko ei liioin koskaan oikein oppinut kirjoittamaan näyttämölle, ei siis teatteriin eikä oopperaan, eikä liioin elokuvaan. Rauta-aika on mielestäni suurisuuntainen floppi. Minulle itselleni Haavikon lyriikka, kuusi ensimmäistä kirjaa, on 1900-luvun Euroopan huippua ja maailman huippua.

Mutta Haavikon lyyrinen aforistiikka elää jopa yleiskielessä, ja ”Kansakunnan synty” on esseekirjallisuutemme ehdotonta huippua. Jälleen: osoittelin kirjan sisällöllisiä ongelmia kirjoittajan pyynnöstä, kunnes kirjoittaja suuttui, ja tämä tapahtui monta kertaa. Teos on yksi esseistiikan syvimmin ammattilaisten eli historiantutkijoiden ajatteluun vaikuttaneista.

Markku Kuisma on uudessa kirjassaan muun ohella Haavikon ja Meren ja miksei myös Paasilinnan oppilas.

Sitä saa sanoa erikoiseksi asiaksi. Kuisma on pitkän linjan professori ja akateemisilta ansioiltaan kiistaton – toisin sanoen hän on julkaissut ”oikeaa” historiaan kauppasahojen perustamisesta 1700-luvulla paikallishistoriaan (Helsingin pitäjän historia II-III).

Mutta uusimmissa kirjoissaan hän on kääntynyt useita kertoja selkeästi mielipiteitä esittävään, kantaa ottavaan kirjoittamiseen, jota on Suomessa odotettu turhaan muutamaa Jutikkalan väläystä lukuun ottamasta siitä lähtien, kun Gunnar Suolahti kuoli kesken kaiken 1933. Aihevalintoja ajatellen tulee mieleen, että Kuisma on lukenut Suolahtensa huolella ja hyödykseen. Mutta jokin Matti Klinge on tällaisessa seurassa kuin uni.

Lukija suvainnee, että kirjoitan sen mitä kulloinkin ehdin ja jaksan. Tänään oli kova kiire keittiöremontin kanssa ja vähän aikaa sitten veljeni kävi nauttimassa kupilliset kahvia kylpyhuoneessa, jossa minulla on kahvikeitin ja oivallisia pahvimukeja. Tätä kestää noin kolme viikkoa. Tietokoneeseen saan virran käymällä aamulla päätaululla kääntämässä sulakkeen otolliseen asentoon.

Toisin sanoen esimerkiksi Donneriin palaan, ja siitä riittääkin kirjoittamista. Kirje on kohdittain erittäin hyvä,  mutta en oikein tiedä, kuka muu sen lukee, koska se muistuttaa rakenteeltaan pelottavasti asuntoani tällä hetkellä – jostain puuttuu seinä, jostain lattia.

Kuisman kirjan sain pari tuntia sitten. ”Vai onko niin, että nyky-Suomen päättäjät ovat ottaneet maksettavakseen nyky-Saksalle kunniavelan, joka jäi natsi-Saksalle syksyllä 1944 hoitamatta?  Suomihan lipesi Saksan rinnalta melkein heti, kun Neuvostoliiton suurhyökkäys oli saksalaisten avulla pysäytetty ja rauha ilman miehitystä mahdollinen. (…)

Ehkä nytkin voisi pohtia Suomen roolia Euroopassa mannerheimilaisittain. (…) Ei kaikessa tarvitse olla mukana vain siksi että kaikessa pitää olla mukana. Harkitseva valikoivuus voi vähentää poliittisten johtofiguuriemme tekohauskoja twiittailuja. Se voi olla pettymys perässä kulkijoiden laumoille ja pettymys huippukokoussurffailijoillemme. Mutta häviääkö Suomi ja maailma?