Teeskentely kunniaan

 Minusta on ikävää, että istuvat tuomarit puhuvat keskenään, mitä ajattelevat. Nyt otsikoissa olevasta Helsingin hovioikeutta koskevasta uutisesta en tietenkään sano mitään, koska en tunne asiaa. Siitä on 15 vuotta, kun viimeksi istuin tuomarina ja osallistuin keskusteluun suljettujen ovien takana.

Asiaa tuntevia henkilöitä löytyy, myös verkkomaailmasta. Kirjoittavatko he ja jos näin tekevät, kirjoittavatko totta, sitä en ryhdy arvailemaan.

Huomion kiinnitän seikkaan, joka koskee kaikkia hovioikeuksia ja kaikkia alioikeuksia. Minusta on ilahduttavaa, että eräs virkakierron este nousee ainakin valjuna haamuna näkyviin toisen asian turvin. Minusta tuomioistuimissa ei pitäisi olla porukoita, joissa jutellaan ”meidän kesken”. On ollut aikoja, jolloin tuomioistuimiin on myös nimitetty vain ”omia miehiä”. Omia naisia en muista tavanneeni näissä viroissa.

Korkeiden virkamiesten ei pitäisi voida luottaa toisiinsa. Pennalismin tutkijat tietävät, että on olemassa tervettä ja kannatettavaa yhteishenkeä, mutta lisäksi epätervettä simputusta, joka asianomaisen pitäisi kestää hymyssä suin. Viimeksi mainittua on suitsittu tiettävästi tehokkaasti esimerkiksi armeijasta.

Korkeimmassa oikeudessa tämä on toteutunut rakenteellisista syistä kauan sitten. Jäsenet tulivat eri hovioikeuksista ja alioikeuksista. Kaikilla ei ollut työhuoneita eikä talossa ollut kahvilaa. Minun muistini aikana presidentit ymmärsivät olla pitämättä hovia työhuoneessaan. Esittelijöiden kesken oli myös tuomittavaa solidaarisuutta eli yhteishenkeä. Olen itse ollut salaamassa tietoja kollegan alkoholismista. Luultavasti käytännössä kaikki ikäiseni tuomarit ovat olleet. Muistamani ja hiukan häpeämäni tapaus oli niin paha, että asianomainen teki itsemurhan. Virastossa hän ei esiintynyt päihtyneenä mutta luulen tietäväni, että pikkujoulut ja vastaavat olivat joskus koettelemuksia kollegoille – jonkun piti toimittaa asianomainen kotiin.

En kirjoita virkamiesten juomatavoista. Ellei joku lukijoistani sitä tietäisi, join harvoin ja huonolla menestyksellä 70-luvulla ja huomasin 80-luvun alussa muuttuneeni absolutistiksi. Niinpä olin epäsuosittu henkilö myös siksi, että olin aina ensimmäisenä pujahtamassa pois yksityistilaisuuksista, ja näin on edelleen.

Ilmoitan jättäväni mahdolliset trollaavat kommentit julkaisematta, koska asioistani ei ole esimerkiksi eikä juuri kukaan tiedä faktoja. Sanon salaperäisesti, että olen saanut ikäviä sydänrytmin häiriöitä ja niihin hoitoa suuren osan aikuisikääni. Siihenkään en tarvitse kommentteja; istuin lääkärini kanssa viimeksi tänään.

Otsikko liittyy hyvään käytökseen ja innoitus on jälleen Kuisman kirjasta. Kokemus on kuitenkin omani. Kaliforniassa asuessani minulla oli tilaisuus kysyä pariltakin sikäläiseltä ystävältä menettelyohjeita toisaalta yliopistolla, toisaalta seuraelämässä. Pätevin ohje oli: ”Do as others – pretend.” Tee niin kuin muutkin, teeskentele.

Siis kun ajattelin juttukaveristani tai jostain kolmannesta, josta on puhe, että asianomainen on vaarallinen raivohullu, joka pitäisi taluttaa hyvissä köysissä lukkojen taakse, sanon että hän on ihastuttava ihminen ja luonteeltaan ylevä, tai muuta vastaavaa. Tai tilanteesta riippuen en sano mitään.

Mielestäni reksin haukkuminen homoksi ja naispuolisen opettajan nimittely huoraksi ei ole täysi-ikäisen käytöstä. Luullakseni tunnenkin sekä hartaita homoseksualisteja että ylen määrin suopeita naishenkilöitä elämän eri kerroksista. Kohdalleen osuva panettelu on kahta loukkaavampaa.

Tässä mielessä suomalainen yhteiskunta on muuttunut paljon. Nuoruuteni Pohjanmaalla pidettiin normaalina sanoa jostain tuttavasta, että hänen suvussaan ainakin puolet on seinähulluja tai että jonkun toisen tuttavan isä joi talonsa. Tietääkseni tällainen ei ole enää tapana, vaikka tuollainen tieto voisi olla edullinenkin elämän äkkikäänteissä. Esimerkiksi muutamankin tuntemani henkilön korostunut vastenmielisyys väkivaltaa ja väkivallan kuvaamista kohtaan liittyy luuloni mukaan siihen, että asianomaisen isällä oli tapana heilua nyrkit pystyssä.

Se ei ole uutinen, että poikkeavuus periytyy. Sekään ei ole uutinen, että nuoren tai hyvin nuoren ihmisen auttaminen valtaojan yli kädestä vetämällä tai takapuolesta työntämällä on hyvä teko.

Se teeskentelyn muoto, että myös vastenmielisiä ihmisiä ja erilaisia häjyläisiä kohdellaan sävyisästi, on melkein sama asia kuin länsimainen sivistys. Usein käsittelemämme sosiologi ja filosofi Norbert Elias kirjoitti asiasta jo kauan sitten. Sama teema oli esillä useiden 1500- ja 1600-luvun klassikkojen kirjoituksissa ja oikeastaan vielä keskiajan puolella kirjoituksissa tyyppiä Fürstenspiegel – kunniallisen käyttäytymisen ohjeita ruhtinaille. Kaikkein kuuluisin oli Erasmus Rotterdamilainen, joka otti antaakseen ohjeita myös vähäisemmille kansalaisille. Kuka ei muistaisi ”Cullaisen kirjan” ohjetta peittää seurassa kimeämmät pieraisunsa rykimällä? Tämä tulee joskus mieleen, kun papeilla ja tuomareilla esiintyy vieläkin virkayskää.

Sopiva esimerkki ja kevennys voisi olla vanha kertomus rintamalla raaistuneesta lääkäristä, joka piti sotien jälkeen vastaanottoa Vaasassa tai sitten Turussa. Potilaskorttia täyttäessään hän kysyi: ”Mitä sinä teet työksesi?” – ”Krhm, krhm, krhm – minä olen… hovioikeudenneuvos.”

”No paskaakos siinä sitten köhit. Eikös se ole ihan hyvä homma?”