Toinen kuolee

Toisen kuolema on toisen leipä. Vahvat syövät heikot.

Tätä toistellaan suurena viisautena. Joku taitaa uskoakin siihen. K.M. Wallenius, jonka sekä ura että kirjallinen tuotanto herättävät ristiriitaisia tunteita, on hänkin kiteyttänyt syvimmän viisautensa tuohon. Esimerkiksi kirjassa ”Emäpuu kertoo” sitä korostetaan kovin. Esimerkki voisi olla mikä tahansa muukin, mutta Wallenius oli sotilas, mielipiteissään aika äärimmäinen mutta odottamatta nimenomaan vanhemmilla päivillään myös pienen ihmisen ymmärtäjä.

Tosin en ymmärrä Walleniusta siinä, miksi heikon isänmaan puolustaminen olisi hyödyllistä tai hyveellistä hänen esittämänsä ajattelutavan mukaan. Johdonmukaista olisi kai väittää, ettei heikoille ja pienille ole sijaa eikä siis tarvetta.

Tuo ajatus jäljittelee biologian kehitysoppia mutta on itse asiassa Darwinin lajinkehitykseen oivaltamien sääntöjen pohjalla muodostunutta sosiaalidarwinismia, joka lienee yksi tieteiden aikakauden myrkyllisimmistä ajatusvirheistä.

Itse termi tuli suurempaan suosioon vasta sotien jälkeen Yhdysvalloissa. Silloin sivusävy oli selvästi poliittinen eli toisaalta natsismin tuomitseminen, toisaalta Neuvostoliiton paljastaminen. Ajattelutavan taustalla mainitaan usein varhainen sosiologi Herbert Spencer. Kun tämä sekava ajatuskokonaisuus nousi samanlaiseen asemaan kuin vaikkapa Spenglerin ”länsimaiden perikato”, yllättävän usein sen kylkeen ajautui Darwinin aikalaisen ja sukulaisen Galtonin hahmotteleva rodun parannusoppi, eugeniikka.

Tyypillinen vahvuuden eliömaailmaan tukija oli todella Hitler. Natsit tuottivat elokuvia, joissa vahvempi eläin syö heikomman, ja esittivät sitten käytännön johtopäätöksiä.

Välillä tuntuu, että kovuuden ihannointi olisi palannut muotiin. Jos haluaa heittäytyä ilkeäksi, voisi kysyä, mitä ne paljon määräävät markkinavoimat pohjaltaan ovat.  Porterin mukaan (Wikipedian kuva yllä) puhe on kilpailuasetelmista ja niiden voimatasapainosta. Puhe on siis joltain osin vahvemman oikeudesta, ja ajatustavan mukaan tuo oikeus olisi melkein kuin luonnonlaki.

Kun kirjoittaa niin kuin Wallenius kaloista ja äyriäistä, joista heikompi joutuu vahvemman kitaan, ajatus tuntuu vakuuttavalta, ellei ajattele.

Miten esimerkiksi kettu ja peipponen kilpailevat keskenään ja syökö jompikumpi toisen? Kun lehmä märehtii heiniä, niin onko siinä vahvempi tekemässä selvää heikommasta?

Kaikki riippuu siitä, mitä mihinkin verrataan. Jonkin verran tieteellisempi käsite on eliöiden monimuotoisuus eli biodiversiteetti, joka johtaa ekosysteemin ajatukseen. Ravintoketju on yhtä riittämätön käsite kuin taloudessa arvoketju. Se systeemi, jossa energia kiertää esimerkiksi meren mannerjalustan eliöiden ja mineraalien kesken, on huiman monimutkainen. Olisi kirjaimellisesti lapsellista pelkistää se hyväksikäytön ehdoin. Eliöt hyödyttävät toisiaan lukemattomin tavoin. Ehkä me olemme tehtainemme ”vahvempia” kuin ne kasvit, jotka tuottivat aineksen hiilenä tuntemaamme aineeseen, tai ne eliöt, joiden fossiilisia kuoria nimitämme kalkkikiveksi?

Olemmeko jollain tavalla parempia kuin ne havupuut, joiden paineessa polymerisoitunutta pihkaa ihailemme meripihkana? Hallitsemmeko oman elimistömme 100 triljoonaa suolistomikrobia? Mehän kuolemme, jos jokin osa niistä tekee kapinan. Pahojakin aineenvaihduntasairauksia hoidetaan jo tällä hetkellä – ulosteen siirrolla. Kumpi siis on arvokkaampi, sinä vain paskasi? Vastaus on tietysti, että kysymys on mieletön, ja juuri siitä tässä on puhekin.

Edes biologia ja edes Darwin eivät väittäneet, että selviytyneet lajit olisivat jotenkin parempia kuin sukupuuttoon kuolleet. Mitä dinosaurus-raukatkaan mahtoivat sille meteoriitille, joka välillisesti työnsi valttikortit kehittyville nisäkkäille?

Vahvemman oikeus on täydellinen väärinkäsitys, ja sen perusteleminen tieteellä osoittaa vain perustelijan hölmöyttä.

Tällä hetkellä nöyryyttään julistavat vain urheilijat, joilla on edessään jokin ”haasteellinen” pellehyppy. Tosin samat tahot korostavat kielikuvana myös ”nälkää” eli ahneutta.

Tämä ei ole moraalisaarna vaan selvää taivuttelua, joka kohdistuu lukijaan. Luonnontieteet eivät ole erikoisen luotettavia. Myös niiden historia on erehdysten historiaa. Eksaktit tieteen eivät lohduta sitä, jolla on nälkä tai jota raastaa yksinäisyys. Lukuteoriasta ei ole paljon iloa, jos harhailee eksyksissä suolla.

Ehkä riehaannuimme 150 vuotta sitten tieteen kuvitellusta kaikkivoipaisuudesta ja kiirehdimme keräämään ajattelumme ajopuiksi kielikuvia, joista pelottava osa on täsmälleen vääriä?

Katselin minäkin nuorena miehenä markkinavoimia, tivolissa. Siellä joku läskimooses veteli vähissä vermeissä hevosenkenkiä suoriksi.