Lihavat johtajat

Kommentoija haluaa tietää, miksei ole lihavia Amerikan presidenttejä. Kysymys on hyvä. Se ei kuitenkaan koskenut lihavia valtiomiehiä. Saksasta olisi löytynyt aivan viime ajoiltakin esimerkkejä todella riskeistä miehistä. Sotien jälkeen laiha Adenauer ja lihava Erhard olivat mainio pari, ja harvinaisen aikaansaavia miehiä molemmat. Puhe Saksan talousihmeestä ei ollut katteetonta.

Yhdysvaltojen viimeinen reilusti lihava presidentti oli 20-luvulla Taft. Ranskassa suunnilleen samoihin aikoihin jyllännyt Clemenceau ei ollut laiha poika hänkään, puhumattakaan Winston Churchillista.  En tiedä, sanoisiko kukaan Hrustshevia ja Maoa laihoiksi. Sitä eivät missään tapauksessa olleet sekä armeijaa että valtiota Saksassa sata vuotta sitten johtaneet Ludendorff ja Hindenburg. Hitler oli kasvissyöjä ja nuhteeton ihminen, siis elintavoiltaan. Göring ei ollut.

Suomessa presidenteistä nykykäsityksen mukaan selvästi ylipainoinen oli Svinhufvud, ja rajatapauksina voisi pitää Paasikiveä ja Kyösti Kalliota. Kysyjä taisi viitata Ahtisaareen. Jos hän viittasi, hän tuli paljastaneeksi taka-ajatuksen: tuo liikalihava ja liukasteleva demari ei voi saada aikaan mitään merkittävää ja on häpeäksi maalle. Kuulin tämän aika monta kertaa 1990-luvulle. Viime vuosina en ole sattunut kuulemaan sitä kertaakaan.

Suositun Shakiespearen sitaatin mukaan laiha ja urheilullinen Caesar olisi sanonut, ettei hän halua ympärilleen laihoja miehiä.  Sellaiset vain luimistelevat ja hautovat murhaa.

“Let me have men about me that are fat;

Sleek-headed men and such as sleep o' nights:

Yond Cassius has a lean and hungry look;

He thinks too much: such men are dangerous.”

Brutuksen, Cascan ja Cassiuksen vartalonmuodoista ei ole selviä todisteita, mutta Shkaespearella on voinut olla mielessään Henrik VIII.

Lihavuus oli vallan ja arvovallan osoitus vielä minun nuoruudessani. Pappi ja pankkiiri piirrettiin pilakuvissa möhömahaisiksi, ja varhaiset sosialistit suomivat heitä juuri siitä ja kyselivät, kenen hiellä nuokin kilot on kartutettu. Mielikuvissa ”manttaalipösöt” eli ökytalojen isännät nähdään huomattavan vatsakkaina. Jos nyt uskallettaisiin piirtää riistäjäporvari, en osaa arvata, millaiseen muotoon piirtäjä hänet pukisi.

Ilmiölle on yksi epämääräinen ja kaksi selvempää selitystä. Se epämääräinen on aikakauden ihanne. Asiaa on esitelty tavallisimmin naiskauneudesta puhuttaessa. Barokin aikana esimerkiksi Rubensin kernaasti kuvaamat sulottaret olivat tämän hetken mielikuviin verrattuna hyviä ehdokkaita ”Suurin pudottaja” –kilpailuun, siis ennen kisa alkua. Sama koski muuten aikakauden miehiä. Alalla kunnostautui kyllä jo ennen barokkiaikaa mm.  Luther, joka suhteessa jykevä mies, ja kirjoitustensa mukaan oluen ja arvattavasti sian lihan suuri ystävä. Verratkaapa mielikuvaa kilpailijaan, Calviniin. Ei paljon enempää oppihistoriaa tarvita.

Maalauksista näemme, että 1400-luvun lopulla käsitys naiskauneudesta oli aivan toinen. Cranachin ja Holbeinin kaunottaret kärsivät selvästi sekä anemiasta että anoreksiasta. Ei heillä ollut juuri rintojakaan.

Oma naisihanteemme on ehkä poimittu antiikin patsaista. Milon Venus olisi kaikin puolin käypä nykyisin, vaikka amerikkalaiset keksivät ruveta liioittelemaan rintoja; kai siinä olivat takana rintaliivien valmistajat ja vaahtokumin ja vaahtomuovien tuottajat. Mieleen ei tule antiikista lihavan naisen veistokuvaa. Kauempaa tulee, paljon. Willendorfin Venus (kuva) ei ollut höyhensarjaa. Kysymyksessä voi olla jumalatar. Äiti Maa kuvataan eri puolilla maapalloa suunnilleen tähän tapaan.

Ne kaksi selvempää syytä ovat ravinto ja suhde liikuntaan. Lihavasta isännästä tai emännästä näki, että hänellä on varaa syödä lujasti joka päivä. Ihminen on oman itsensä mainos. Säilyvyyden ja saatavuuden vuoksi suosittiin ruoka-aineita, jotka ovat oikeasti lihottavia, kuten kiljuvan pintaa. Kummasteltu tapa syödä lampailta ja muilta elikoilta heinät edestä on Suomessa myöhäinen. Ensin juurekset ja sitten vihannekset levisivät hyvin hitaasti, Suomessa pappiloiden ja sitten emäntäkoulujen kautta. ”Putkinotkon” Juutas kehuu lapsilleen ostaneensa kerran ryssältä torilla kurkun. ”Seinään löin.” Käkriäinen ei nimittäin paskoja suuhunsa pistele, olkoot mitä tahansa röpöttejä tai möröttejä (rödbeta, morot – punajuuri, porkkana).

Liikunta ja urheilu eivät sopineet keski-ikäiselle (30-vuotiaalle). Poikkeus oli sotilassääty. Toisen maailmansodan kaikki kuuluisat saksalaiset ja liittoutuneiden sotapäälliköt olivat sen mallisia, etteivät he olleet ensimmäisinä saamassa sydänhalvausta (Eisenhower, MacArthur, Montgomery, de Gaulle, Mannstein. Rundstedt, Rommel…) Ja Mannerheim.

Liikunta on ajatuksena peräisin Saksan romantiikasta, kuten moni muukin asia. ”Turnverein” eli voimisteluseura oli alkujaan opiskelijoiden poliittinen salaseura, jossa voimisteltiin silmänlumeeksi. Tapa jäi, ja monet jatkoivat sitä aivan aikuisina. Uranuurtaja oli herra nimeltään Jahn. Friedrich Ludwig Jahn perusti Berliiniin maailman ensimmäisen ulkoilmaa harrastavan voimisteluseuran 1811.

Jos ampuminen ja miekkailu sivuutetaan sotilaiden lajeina, ”säädyllisiä” liikuntamuotoja alkoi tulla lisää ja lisää. Vanhin lienee verkkopallo, jota Ranskan kuninkaatkin suosivat. Siitä lienee kehittynyt monien mutkien kautta tennis, jonka pelaamista ei Amerikassa eikä Euroopassakaan pidetty häpeällisenä edes viime vuosisadan alussa. Se Ruotsin laiha kuningas saattoi olla esimerkki.