Hallinnon jätepyörre

Amerikkalaiset ainakin luulevat, että heidän erinäiset ongelmansa voi ratkaista panemalle konnat kuriin, siis sellaiset kuin – en lahjoita hakukoneille nimiä – eräät näinäkin päivinä paljon puheena olleet tietojen vuotajat ja julkistajat.

Media kysyy, ovatko nämä henkilöt sankareita vai roistoja. Se on harvinaisen tyhmä kysymys. Käsillä on vaikeasti hallittava luonnonilmiö. Ehkä se ei ole lainkaan hallittavissa. Epätoivottu informaatio on jo osoittautunut ”Tyynen meren jätepyörteeksi”, ja ainakin virallisesti johtavat suurvallat selittävät monitoroivansa sitä. Selvästi kiinni jääneiden USA:n ja Englannin lisäksi mukana ovat tietenkin mm. Venäjä ja Kiina.

Kukaan meistä ei arvannut viisi vuotta sitten, että ”tiedon meri” eli kyberavaruus eli digitaalinen viestintä voisi saastua. Voisi myös puhua dramaattisesti ilmastonmuutoksesta, joka uhkaa yhtäläisesti koko maapalloa ja jossa eräässä mielessä syypäitä ovat tavalliset epäillyt (the usual suscpects).

Ajattelen näin: demokraattinen perinne (johon Venäjä ja Kiina eivät kuulu) edellyttää sananvapautta ja jonkinasteista omaisuuden suojaa sekä järjestelmää näiden ylläpitämiseksi. Viimeksi mainittu tarkoittaa mm. tuomioistuimia.

Vanha konsti – mieleeni tulee Ranskan yli sadan vuoden takainen Dreyfus-juttu – on vetää epäilty sotaoikeuteen, varsinkin jos hän on juutalainen, kuten Dreyfys oli, ja tuomita hänet Pirunsaarelle. Sen jälkeen tuomio puretaan, uudistetaan ja puretaan taas jne. Keskeisenä toimijana on sotilastuomioistuin.

Makinitsemani ranskalainen juttu mullisti maan poliittisen kentän pysyvästi ja loi sen napaisuuden, jonka varassa Ranskan mielipideilmasto toimi 1990-luvulle asti.

Sananvapaus sisältää oikeuden saada tietoa (access to information). Se sisältää oikeuden saada poliitikoille ja merkittäville vallankäyttäjille epämiellyttävää tietoa. Se ei sisällä oikeutta tunkeutua ihmisten yksityisyyteen.

Samat Yhdysvaltain perustuslaki ja Ranskan yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus mainitsevat erikseen myös luovan työn tulosten kunnioittamisen ja tarkoittavat sillä tekijänoikeutta.

Sekä lakimiehet että tietoturvaspesialistit uskovat tämän kaiken todeksi, mutta eivät välttämättä näe, että kysymyksessä on kokonaisuus. Sitä voisi verrata koneeseen.

Muodikkaampaa olisi puhua ekosysteemistä. Mutta teesi on, että periaatteessa tai pyrkimyksiltään demokraattinen järjestelmä edellyttää välttämättömästi demokraattisia oikeuksia. Kun niihin kajotaan kiinalaisittain eli tavalla, jota USA näyttää pitävän perusteltuna, se merkitsee demokratian lopettamista. Voi olla, että demokratia loppui jo 2001, ja voi olla, että vanha saksalainen henki on vallassa: mieluummin jonkinasteinen turvallisuus kuin vaarallinen vapaus.

Tätä ei pidä lukea väärin. Tietoverkon vapaus on houre. Vain epämääräisesti rajattu julkisuus ja läpinäkyvyys on houkan haave. Aivan selvästi ja täysin varmasti on asioita, jotka on pidettävä salaisina, sellaisia kuin esimerkiksi ensi viikon oikea lottorivi. Esimerkki ei ole päähänpisto – jos sellainen osoittautuisi tarpeelliseksi, julkisyhteisö eli esimerkiksi valtio + veikkausyhtiö pystyisivät erittäin helposti manipuloimaan lottoarvontaa ja osoittamaan voittoja esimerkiksi poliittisille kannattajilleen.

Tänään televisiokeskustelussa mainittu vaikea rauhanneuvottelu on hyvä esimerkki sekin. Rauhanteosta ei tule mitään, jos osallistujat juoksevat kertomassa julkisuuteen, mitä on vaadittu ja mihin on myönnytty.  Sovellusesimerkki: jos talvisodan rauhasta (13.3.1940) olisi järjestetty mielipidekysely tai kansanäänestys, sitä olisi vastustanut 95 prosenttia suomalaisista. Sensuuri oli toiminut niin hyvin, että sotilaallisesta romahduksesta ei tiedetty edes rintamilla. Nykyinen arvio on, että Suomi olisi ollut rikki ja Neuvostoliiton armoilla viikon, kymmenen päivän kuluessa.  Olipa hyvä, ettei kansan mielipidettä kysytty, eikä varsinkaan karjalaisten. (Englannin ja Ranskan interventio ei olisi ulottunut edes Ruotsin malmikaivoksille, jonne se oli tarkoitettukin.)

Julkisuus ja siis sananvapaus antaa ihmisille mahdollisuuden olla uskovinaan poliitikkojen, esimerkiksi presidenttiehdokkaiden, puheita. Heillä on ainakin näennäinen tilaisuus vertailla kilpailevien ehdokkaiden ajatuksia. Myös itsevalktaiset tyrannit pitivät välttämättömänä kiertää kokoamassa hurraahuutoja. Ja ihmiset huusivat, vaikka puukko kurkulla. Skandinaviassa ”eriksgata” eli kuninkaankulku kuului välttämättömiin muodollisuuksiin.

Mutta toimiakseen järjestelmän on tarjottava jokin turva omistukselle ja työlle. Yksipuolisimillan  ylijäämän ylistäjät unohtavat tämän. Omistukselle ja työlle. Niihin liittyy nykymaailmassa keskeisesti luova työ ja oikeus määrätä siitä: tekijänoikeus, patentit. Jopa reaalisosialismi kehitti  nopeasti omat palkitsemisjärjestelmänsä – Neuvostoliitossa virallinen asema kirjailijana tai taiteilijana oli syystä haluttu. Mielestäni mihinkään kiveen ei ole hakattu tietoa siitä, onko palkkion oltava ”osinko” eli osuus tuotosta vai kertasumma vai niiden välimuoto. Ne ovat matalamman tason kysymyksiä.

Mutta suuri jätepyörre on järjestyneen toiminnan surma, ja tässä katseet kohdistuvat nyt länteen. Kun edes muistaisivat, että urkkiminen on henkisen tasapainottomuuden tila. Sen yhdellä muodolla on latinankielinen nimikin: paranoia eli vainoamisharha. Valitettavasti sen taudin yhteisöllisestä muodosta on historiassa esimerkkejä todella paljon. Tauti alkaa ajatuksella, ettei ihmisiin oikeastaan voi luottaa ja että heille ei siksi ole aihetta kertoa…

 = = =

(Kuva: Panasonic Lumix DMC-FZ200 f 1:2.8/4.5 - 108. 108 mm (vast. 990 mm) 1/160 4.0)