Säädynmukaisesta pukeutumisesta

Eräällä oppikoulun opettajallamme oli tyylikäs, kiiltäväksi kulunut ruskeanharmaa puku ja koripallokengät. Paita oli aitoa nailonia ja solmio laatumerkkiä Trevira. Kun hän kumartui tukevana miehenä hiukan vaivalloisesti poimimaan taululla korokkeelle pudotun liidun, huomasin että housuja oli päästetty. Kiilakappaleena oli nähdäkseni käytetty säkkikangasta.

Opettajat L. ja K., joita olisi voinut puhutella lehtoreiksi, vaikkei sellaista sanaa tunnettu oppikoulussamme, luokiteltiin lättähatuiksi, koska he käyttivät usein pikkutakkia yhdessä kulmahousujen kanssa. Muistaakseni en ollut sellaisia ennen luonnossa nähnytkään.

Kuten kaikki tiedätte, kaupunkilaismies ja maalaismies pukeutuivat vielä pitkään sotien jälkeen eri tavoin, eikä kirkonkylän pankinjohtaja, joita muistaakseni kyllä nimitettiin konttorinhoitajiksi, olisi kuvitellutkaan näyttäytyvänsä kylällä lätsälakki päässä.

Tuon lierihatun pitkän ja surullisen historian murskaaja olisi muuten hauska tietää. Vuosi oli jokseenkin tarkkaan 1960, kun maahamme levisi tuhotulvana tirolilaishattumuoti. Myös me lukiolaispojat halusimme ja saimme sellaisen. Lierit oli, mutta kapeat. Upein oli aidosti muovista tai sitten pronssipellistä prässätty kynnenkokoinen solki, johon oli kiinnitetty aivan aito höyhenen tapainen.

Kun myöhemmin samalla vuosikymmenellä totuin näkemään Helsingissä muodikkaita herroja, tutustuin asukokonaisuuteen, jonka muodostivat vihreä Loden-takki ja aito tirolilaishattu. En menisi vannomaan, ettei Heikki Reenpää käyttäisi tuota asua vieläkin ainakin vapaa-aikoinaan.

Miesten vaatteiden aito sosiaalinen ja poliittinen viesti avartui, kun muistin ja tarkistin tiedon, että K.M. Wallenius saattoi joskus esiintyä kenraalimajurina yleisesikunnan päällikkönä ollessaan työpaikallaan villapaidassa ja tuppipuukko vyöllä.

Wallenius, josta riittää kertomista, oli joka tapauksessa eli poliittiset ja myös sota-ajan törttöilynsäkin huomioon ottaen armeijamme etevimpiä miehiä ja näytti omanneen poikkeukselliset älynlahjat. Väitetään, ettei sellainen ole kenraalikunnassa ainakaan sääntö, mutta tämä voi olla pahaa puhetta. Eräitten muistelmien (Öhqvist) lukeminen kyllä viittaisi siihen suuntaan.

Upseeri villapaidassa työpaikalla mahtoi olla sensaatio 20-luvulla. Rohkenen arvata, että Wallenius oli luomassa Lapuan liikkeen tunnusasua, joka oli musta paita ja sininen kravatti ilman pikkutakkia ja tältä osin siis selvä kopio Italian fasisteilta. Vaihtoehto oli viilapaita, niin sanottu pohjalainen jussipaita, ja senkin yhteydessä tuppipuukko vyöllä. Kauhavalainen Iisakki Järvenpään puukkotehdas valmisti Lapuan liikkeen tunnusmerkillä (nuijamies karhun selässä) valmiiksi varustettuja puukkoja.

Villapaidan, kuten kuvassa osalla Mäntsälän kapinan johtajista, merkitys näyttäisi olevan jotain samaa, minkä punk löysi uudelleen. Se taitaa olla yhteiskunnallinen vastalause. Sillä korostettiin muun muassa talonpoikaisuutta. Talonpojat eivät kuitenkaan esiintyneet villapaidoissa. Ajatelkaa vaikkapa lukemattomia kuvia talonpoikaismarssista Helsinkiin. Saappaat oli lähes joka miehellä ja pussihousut, mutta aina pikkutakki ja lierihattu.

Norja ja Irlanti sekä kelttiläinen osa Skotlantia taitavat olla villapaitojen aitoa kotimaata. Villapaita oli kalastajan ja merimiehen työasu, usein myös sateella.

Brittein saarilla kudos on säilyttänyt näihin päiviin asti merkkejä merkillisestä ja ihailtavasta Irlannin kulttuurista, joka kukoisti komeimmillaan silloin, kun muu Eurooppa oli pimeänä – 600 – 800 –luvulla jKr. Norjassa kuvioiden neulominen saattoi olla tartuntaa englantilaisista painokankaista. Tiettävästi ”norjalaispaitoja” myytiin turisteillekin viimeistään 1900-luvun alusta, jolloin viikinkimenneisyys oli aiheuttanut suuren huuman etenkin Saksassa.

Villapaita yhteiskunnallisen uhman osoituksena saattaa näkyä myös brittien omituisissa neuleissa, nimittäin slipoverissa ja villatakissa (cardigan). Jos asianomainen sattui olemaan huvittavan yhteensattuman vuoksi esimerkiksi Walesin prinssi, ainakin slipoveri oli täysin kunniallinen vaate kotialoissa Skotlannin linnoissa. Edward VII saattoi olla vähän liian hurja näky villiksessä. Hän oli näitä mahakkaita vallanpitäjiä. Poika, siis tämä joka nai Wallis Simpsonin tunnetuin seurauksin, oli laihuliini ja taisi harrastaa neuleita ja jopa tuoda muotiin golf-housut.

Kerrotaan muuten, että Edward VIII olisi opetellut kuninkaallista käyttäytymistä katsomalla tarkkaan Gary Grantin esiintymistä valkokankaalla. Oppia varmasti tuli, mutta Grant oli todellisuudessa taivaansinisen köyhä satamamiehen poika Bristolista, alkujaan Archibald Leach. Hän sai potkut jo kansakoulusta ja on mielestäni yksi kaikkien taikojen teknisesti taitavimmista näyttelijöistä. Hän harjaantui lavalla temppujen tekijäksi ja akrobaatiksi ja kehitti ainutlaatuisen fyysisen viehätysvoiman ja taimauksen. Ja eräs oppilaista oli siis väitteen mukaan kuningas, joka luultavasti oli pahasti näitä taitoja vailla.

Herran perkeleet pilasivat villapaidan. Omassakin kaapissani on erilaisia tyyriinpuoleisia vetimiä, joiden tuotemerkeissä on kuuluisia nimiä, ehkä hintaa nostamassa. Vastaavasti eläkeläisten yhteiskunanvastainen mielenosoitus, kahiseva tuulipuku, on kadonnut maailmasta kahinoitta. Ennen sen käyttäjä ilmoitti pukeutumisellaan: en ole enää työssä. Haistaa huilu, koko torvisoittokunta. Jaa. Taidankin panna päälle liituraitaa ja Egyptin puuvillaa kun menen seuraavan kerran MacDonaldsiin. Tai Kirkkonummen hyvätasoiseen Bistro O Matiin – kaikki ovat siellä jonkinlaisissa purjehdusasuissa.