Työ, hyö ja hiän

Kommentoija kirjoitti sydämeenkäyvästi suomalaisten kummasta tavasta sinutella professoreita. Tunsin pistoksen. Käytin itse oppilaisiin ”tahdikasta sinuttelua”. Se ei ole varsinaisesti tuttavallista mutta on tarkoitettu ystävälliseksi. ”Lue tenttiin tämän kirjan sijasta tuo.” Jotkut opiskelijoista arastelivat kovasti professorin sinuttelua. Siksi joskus ajauduttiin niinkin ikävään tilanteeseen, että toinen sinutteli ja toinen teititteli. Taisin itse ajatella, että viileä teitittely kuulostaisi turhan koppavalta. Muistot koskevat neljää yliopistoa.

Ei asia ole sillä autettu, että toimitaan kuten Yleisradiossa, jossa Revon aikana annettiin käsky, että on sitten sinuteltava… Samaan aikaan jotkut vanhemmat työntekijät eivät olleet edistyneet vielä teitittelyynkään. ”Johtaja kutsui.” (Sanottiin johtajalle huoneeseen tultaessa.) Meillä oli koko kouluajan sama loru:”Olisko opettaja hyvä ja antais anteeks kun mä myöhästyin.”

Eilen tähdensin, että todellinen herrasmies ei alentunut puhuttelemaan alempiaan eli rahvasta. Yksi KKO:n jäsenistä (Å.K.) piti vielä 70-luvulla kiinni tästä. Jos hänellä oli asiaa – yleensä jotain ikävää – hän lähetti vahtimestarin sanomaan esittelijälle, että nyt on asiaa. Vastaavasti ei tullut kuuloon, että hänet olisi pysäyttänyt käytävällä virka-asian takia. Jos oli ilmoitettavaa – esimerkiksi että jutun syytetty oli juuri saadun tiedon mukaan kuollut ja toimituskirjat oli laadittava uudestaan - esittelijä etsi vahtimestarin, joka toimitti sanan koko ajan näkyvissä olleelle oikeusneuvokselle, joka sitten harkitsi, oliko puhuttelupyyntö vallitsevien määräysten mukaan huomioon otettavaa laatua.

Joskus näinäkin aikoina olen kurillani kokeillut esimerkiksi rautakaupassa aloittaa tiskin takana seisovan henkilön vaivaamisen kysymällä nöyrästi: ”Kärsisikö puhutella?” Ilmeistä päätellen vitsikkyys on valunut hiekkaan. Mistäpä nuorempi kansa tietäisi, että noin Lappajärven mummo lähestyi Kauhavan asemamiestä tahtoessaan tiedustella esimerkiksi junan lähtöaikaa.

Eduskunnassa ja luultavasti siksi television ajankohtaisohjelmissa poliitikkoja teititellään, ja näin tekevät myös kansanedustajat, jotka ovat kulkeneet yhdessä vuosikymmenet. Ennen pahin loukkaus oli korostettu tittelin kiertäminen: ”Herra Kekkonen sanoo, että…” Siis ei ministeri tai kansanedustaja tai tohtori, vaan herra.” Tätä perua on Kekkoseen liitetty ”ei mikään herra, mutta helvetin hyvä kiroomaan”.

Vaikka sinutellaan (”tee uusi konsepti”), etunimen käyttäminen on törkeä virhe. Tuomioistuimissa tunnetusti puhuteltiinkin käyttäen nimikirjaimia. Minä olin Jiikoo, en Kemppinen. En eläissäni kuullut kenenkään sanovan presidentti Olssonille, että kuule Curt. Tapainturmelus on niin tavaton, että kun joitakin aikoja sitten soitin presidentti Heinoselle kotiin, kysyin ”onko Olavi paikalla” ja jatkoin ”Kemppinen, terve”.

Puhutteluun edelleen liittyvä valtava taikausko on helppo osoittaa. En milloinkaan käyttänyt vanhemmistani enkä isovanhemmistani etunimeä. Joku veljistäni tempautui moderniksi ja saattoi sanoa asianomaisten selän takana, että Laila ja Kullervo. Minua sellainen iletti. Kyllä Isä ja Äiti ovat etunimettömiä!

Luen paljon pahaa Summerhill –kirjan ja Steiner-aatteen tiliin. Minä nielaisin aina kun kymmenvuotias sanoi isälleen, että haista sinä Ville kuule metrin pitkä vittu. Asianomainen kuunteli suu korvissa edistyksellistä kielenkäyttöä. Repliikkiä ei esitetty vihassa tai kiivaudessa, kuten murrosikäiset joskus, vaan luovana itseilmaisuna.

Minua punastuttaa, kun ihmiset puhuttelevat toisiaan kahden kesken isiksi ja äidiksi. Lapualla joku pariskunta oli mami ja papi. Kumma ettei heitä lyöty. Luulisi Lapualtakin löytyneen sopivia aidaksia. Se on eri asia, että isä sanoo: ”Äiti on kaupassa”, tai äiti että isä on käräjillä. Kyllä minä ymmärsin. Olin kuullut lainhuutoa Orrenmaan matkustajakodin yläkerrasta. (Huom. omat eväät – yrityksen alakerrassa istuttiin käräjiä, kun nuorisoseurantalo otti ja paloi.)

Elämän arvoituksia on sota-ajan lentäjien vimma käyttää kavereistaan etunimien hellittelymuotoja (Joppe, Illu, Hasse). Isäni oli Kultsi. Hän inhosi tuota nimimuotoa. Hän ei ehkä ottanut huomioon, että Kullervosta voi tulla mieleen kulli.

Minulta on otettu takaisin yhdet sinunkaupat. Kun kävi ilmi, että olin inttänyt itseni tohtoriksi, lakkasin olemasta Savossa Holopaisen mummulle Jukka. Pöydässä kysyttiin: ”Ottaako hiän lissee?” Samalla kylällä kiinteistöä hallinnut kirjailija oli Puavo tai Huavikko, mutta kun talo myytiin, ostaja oli kuulkaa rohvessori isolla ärrällä. Kun itse sain korkean ikäni takia vain 15 vuoden nimityksen professoriksi Lappeenrantaan, lehtiä lukeneet tuttavat kahta puolta Oravin kanavan alkoivat tukeutua kiertoilmauksiin; sopi tuo ”hiän” miehenkin suuhun. Asiaan ei vaikuttanut yhtään se, että itse puhuttelin etunimellä ja vielä paikalliseen tapaan – Savossa on tuota venäläishenkinen diminutiivi, jonka mukaan Jaakko on Jassi, Esko on Esukka ja Lada-auto on Latukka. Heillähän on kiitettävä pyrkimys olla käyttämättä asioista niiden oikeita nimiä. Kotona Pohjanmaalla joku ihan ihmetteli, että olin Jukka vielä aikuisena – Jussit ja heitä alempiarvoiset Jukat olivat kirkonkirjoissa nimellä Juhannes. (Kuva liittyy aiheeseen, ja tekijät ilmenevät. Turpiin vain ja onnea.)