Mumma

Puheet eläkkeelle siirtymisen iästä tympäisevät, koska ne ovat tyhmiä puheita. Tiukat ikärajat tulivat käyttöön ehkä 1920-luvulla, esimerkiksi oppivelvollisuuden ja asevelvollisuuden yhteydessä. Ja sitten virkamiehillä oli eläkeikä. Kun meni tuomioistuimeen töihin, tuomarin eläkeikä oli 70 vuotta, ja niinpä osa kunnioitetuista herroista (rouvia oli vain yksi), oli selvästi seniilejä, ja osa reippaasti tuota tilaa lähestymässä.

Anglosaksisissa maissa tuomareina istui 80 täyttäneitä miehiä, jotka olivat koko perkeleitä hommissaan. Kieltämättä fysiikan ja siis psyyken lait särkyivät niissä tapauksissa, joissa muutamat sinnittelivät yli 90-vuotiaiksi.

Mutta tämä ei ole se pääasia. Ajattelutapa on peräisin palkkatyön ja työsuojelun käsitemaailmasta ja peittää näkyvistä kysymyksen suvusta ja suvun vanhoista.

Arvelen että muun muassa Suomi haaskaa enemmän kuin mihin sillä olisi varaa syrjäyttämällä vanhat naiset.

Panin mieltymyksellä merkille Putinin ja Niinistön pikku episodin äideistä. Se joka tuon oli keksinyt, oli oivaltava henkilö. Ehkä kysymyksessä oli Niinistä itse. Lehtikirjoitusten mukaan Venäjällä on edelleen tapa arvostaa vanhoja ihmisiä, etenkin vanhoja naisia. Babushka, vanhasta venäläisestä kirjallisuudesta niin tuttu hahmo, on edelleen asemassaan.

Seuraavan kerran tavatessa Putin taatusti kysyy Niinistöltä, miten tämän äiti voi. Kerta kaikkiaan hieno tapa profiloitua.

Olen sen verran istunut yhdessä kummitätini ja hänen ikätovereittensa kanssa, nyt kaikki edesmenneitä, että puhun tässä kokemuksesta. Kun haluni on ollut kartoittaa pitäjää ja sen sukuja, niin eiväthän miehet niistä asioista paljon tiedä verrattuna vanhoihin naisiin, joilla oli kristallinkirkas käsitys asioista, ihmisistä ja tapahtumien syy- ja seuraussuhteista.

”Siitä olisi voinut tulla vielä isompikin herra, mutta kun sen setä oli myrkyttänyt naapurin kaivon.” - ”Heidän suvussaan jotkut ovat tosi fiksuja ja jotkut eivät.” - ”Mutta se ei pidä paikkaansa, että heille oli Törnävällä ollut oma osasto.” - ”Niin, tai Vaasan linnassa.”

Tulin käsittämään suvun tärkeyden ja jäin miettimään, miten suuri muutos on ollut. Pöllytettyäni erilaisia tutkimuksia ja tilastoja olen tässä vaiheessa päätynyt sellaiseen ajatukseen, että suku kuvassa mukana ollutta sukulaispiiriä paljon laajemmin, vaikuttaa melkein kaikkeen.

Tässä on siis siirrytty vaivihkaa perhesuhteista perinnöllisyyteen. Isoäidillä on eri puolilla merkillisen paljon nimityksiä. Mummo, mummu ja mumma eivät ole samanmerkityksisiä sanoja. Sävyerot ovat suuret. Pohjanmaalla nimitys on joskus ”isu”, ja Lapissa esimerkiksi ”ämmi”. Ja miesten penkissä: isoisä, paappa, vaari, taata. Joskus jopa puhuttelunimitys on ukko, ukkeli, äijä.

Vanhin poikani tuli tuntemaan isoisänsä isoäidin – viisi polvea. Äitini mietti, ettei taida jaksaa lähteä toiseen maakuntaan minun pojanpoikani rippijuhliin tulevana sunnuntaina. Kun katselen kotitekoisia sukuselvityksiä isän ja äidin puolelta, rupeaa itseänikin pyörryttämään. Olisi ollut kohteliasta lukijaa kohtaan laskea, paljonko löytyy serkkuja ja näiden jälkeläisiä. Kun serkkuja on yli 40, sanotaan että yli 100. Itse taidan olla molemmilta puolilta katraan vanhin.

Selailen papereita. Isän ja äidin suunnattoman laaja kirjeenvaihto sotavuosilta ei käänny kirjaksi. Sellaisia kirjoja on monta, ja vaikka tässä on kaikenlaista pientä hauskaa, niin ei kuitenkaan sen ihmeempää.

Sen sijaan olen ihmetellyt isäni ja hänen äitinsä talvisodan aikaista kirjeenvaihtoa. Kun isä oli ensin RUK:ssa ja sitten Ilmasotakoulussa, hänellä oli aikaa kirjoittaa, ja hänen äitiään olen ennenkin kauhistellut – hän kirjoitti niin hyvin ja liikuttavasti. Tuntuu kuitenkin, että tehoon liittyy muu tieto kirjoittajista, eli ei mitään kirjaa.

Mutta oletteko huomanneet, miten vähissä ovat kirjallisuuden kuvaukset isoäideistä ja jopa suvuista. Antti Tuuri on ehkä ainoa nykykirjailija, joka on onnistunut tuossa ylettömän vaikeassa asiassa. Kjell Westö kuvaa sukuja hyvin, mutta kun hän, samoin kuin vuosikymmeniä sitten Joenpelto – alkaa naittaa työläissukua porvarissuvulle, kaikki ei enää oikein täsmää.

Erikoista. Nykyisin romaanin aihe on joko minä tai me, tyypillisesti minä ja ilkeä isäni tai minä ja paha äitini. Muuttuva, mutkitteleva suku vanhoine ja uusine naisineen, on harvinaisuus. Ja tällaista sen jälkeen, mitä Sillanpää, Linna ja Waltari (varhaistuotannossaan) tekivät. Isien teon ja poikien vastuu. Joku kysyi kerran vuosia sitten, eikö ”Pohjantähden” päähenkilö ole sittenkin Akseli Koskelan äiti Alma. Niin… Entäpä jos? Ellei sitten Elina?