Terkel I

Studs Terkel  kirjasi haastattelukirjaansa “The Spectator: Talk About Movies and Plays With Those Who Make Them” (1999) Alan Schneiderin 1969 kertoman. Schneider tuli kuuluisaksi myöhemmän nobelisti Samuel Beckettin ja Edward Albeen ohjaajana ja oli heidän ystävänsä.

Torjuakseen väitettä, että Beckett julisti ihmisen epätoivoa ja elämän rumuutta Schneider sanoi, että Beckett oli täynnä elämäniloa, myötätuntoa ja lisäksi kyvytön vahingoittamaan toista ihmistä. Kun Beckett nuorena miehenä Pariisissa ansaitsi rahaa ja sai kiinnostavia kokemuksia lukemalla sokeutuvalle James Joycelle ääneen, sattui kerran Boul’ Mich’illä, että hän antoi tapansa mukaan kerjäläiselle muutaman kolikon, ja tämä kääntyi ja iski häntä pitkällä puukolla selkään. Kun sairaalassa kävi aikanaan ilmi, ettei Beckett kuolisikaan, poliisi kysyi syytteeseen yhtymisestä eli että monsieur tietenkin vaatii tekijälle rangaistusta. Beckett oli sanonut että ei. ”Ihminen joka tekee tällaista, kärsii jo aivan riittävästi.”

Jos Beckett eläisi ja asuisi Helsingissä, hän ei äänestäisi Kansallista Kokoomusta.

Vasta hiljan hyvin vanhana kuolleen ja lähes loppuun asti toimineen Studs Terkelin kirjoista on ollut tässä blogissa puhe silloin tällöin. Niistä on suomennettu vain yksi. WSOY osui 80-luvulla unissakävijän varmuudella teokseen, joka on suomentamista ajatellen selvästi huonoin, ”Amerikkalaisia unelmia”.

Olen propagoinut Terkelin kirjaa ” Good War – an oral history of Wolrld War II” ja ennen kaikkea: ”Working: people talk about what they do all day and how they feel about what they do.”

Edellä mainittu The Spectator, jota myydään myös nimellä “The Studs Terkel Interviews: Film and Theater” on puolestaan sellainen kokonaisuus, etten ymmärrä, miten missään pain maailmaa voi käydä filmikoulun tai teatterikorkeakoulun lukematta tätä. Pöyristyttävää.

Tässä vaiheessa lienee syytä palauttaa mieleen, että Terkel oli radiotoimittaja. Hän aloitti ennen sotia ja hänellä oli 1952 – 1997 kotona Chicagossa oma radio-ohjelma. Se oli hyvin kuuluisa. Ohjelmaan sisältyneitä haastatteluja myytiin nauhoina ja nyt äänitallenteina edelleen. Kuka ei ostaisi, kun Terkel oli ehkä maailman kaikkien aikojen paras haastattelija ja hänellä oli ihana radioääni – hiukan karhea mutta valtavan ilmeikäs. Ja kun hän saattoi haastatella peräkkäisissä ohjelmissa vähän tunnettua nuorukaista, tällaista Woody Allenia, ja sitten alaikäistä Leonard Bernsteinia. Jälkimmäinen kertoi, että kapellimestarin tehtävien ohella hän Kernin, Loewen, Rodgersin, Hammersteinin ja muiden ihailijana on ajatellut säveltää stoorin New Yorkin West Sidesta…

Terkel suhtautui yhtä valtavalla innolla Shakespeareen, revyyteatteriin, elokuviin matalasta farssista korkeuksiin, politiikkaan, chicagolaisuuteen, hotelleihin, baseballiin, pulakauteen ja ennen kaikkea toisiin ihmisiin.

Terkel oli juristi mutta sen verran paha itse-ajattelija, että jätti juridiikan muille ja harrasti itse päätoimisesti toimittajan tehtäviä, milloin ei istunut elokuvissa tai teatterissa.

Ja niin muuankin täti kertoo kirjassa aloittaneensa vakinaisena näyttelijän uransa vuonna 1906, ja muistelee, miten hänellä oli pienenä tilaisuus tavata Sarah Bernhard. Lilian Gish muistelee ”Kansakunnan synnyn” näyttelijöissä herättämiä tunnelmia, ja Buster Keaton selittää, miten heillä oli Chaplinin kanssa kilpailu siitä, kumpi tekee (mykkä)elokuvan vähemmillä tekstiplansseilla. He olivat nimittäin tulleet siihen tulokseen, että elokuva on kuvilla kertomista. Charlie voitti, mutta hän olikin maailman paras, Keaton sanoi, ja otti taas.

Kun amerikkalaisuus on muuttunut yhä enemmän myös Euroopan valtapiirteeksi, Terkel on ajankohtaisempi kuin milloinkaan aikaisemmin. Esimerkiksi kysymys vallankäytöstä joutuu hänen kirjoissaan aivan uuteen yhteyteen. Chicago oli ja tiettävästi on edelleen suhteellisen erikoinen paikka tässä mielessä. Siellähän oli pormestarin virkakin saman perheen hallussa yli 40 vuotta, ja tälläkin hetkellä Daleyn klaani taitaa olla vaikutusvaltaisempi kuin Kennedyt, Bushit tai Obama.

Terkelin ihmeellinen kirjoittajan kyky näkyy ominaisuutena, joka on kokemuspiirissäni ainutlaatuinen. Hän suhtautuu ylimielisesti itseensä.

Omaelämäkerrallisista muistelmista (kuva) käy mm. ilmi, että hänen arvostamansa Chicagon yliopiston juristiprofessori oli tyrmännyt hänen yrityksensä päästä aloittamaan nuorena lakimiehenä FBI:n palveluksessa ”Jutku. Ei meidän tyyppiämme.” Ja samoin mustalle listalle joutuminen ja uhkaavalta näyttänyt yleisökato 50-luvun alussa, kun toiset väittivät häntä ”kommunistiksi” ja toiset natsiksi, tuntuu aidosti liikuttaneen häntä mitättömän vähän. Hän oli kiinnostunut Steinbeckin ikuistamista vuokraviljelijöistä ja ihmisistä todellisen ahdingon kourissa. [Jatkuu…]