Studs Terkel II

(”Working”)

 Näyttelijä Geraldine Page muistaa kritiikin. Sen esitti hammaslääkärin, joka oli juuri nähnyt näytelmä ”Nuoruuden suloinen lintu” (Tennessee Williams). ”Istuin eturivissä ja näin hyvin. Katselin koko ajan hammaspaikkojanne. Haluaisin tietää, kuka ne on tehnyt”. Tuskin tämä johtui siitä, ettei hän rakastanut teatteria, mutta hammaslääkärin työtä hän rakasti enemmän.

Chicagon Picasson veistoksen paljastustilaisuudessa (kuva) muuna juristi tutki sitä pitkän ja mutisi: ”Suhtaudun Picassoon ilman henkilökohtaisia tarkoitusperiä, bona fide. Mutta kun katsoo teoksen korkeutta ja kuvion kaltevuutta niin sen johdosta ja kun ottaa huomioon lasten taipumuksen leikkiä tuollaisissa paikoissa, minulle syntyy vaikutelma, että joku heistä putoaa ja loukkaa itsensä, jolloin piirikunta haastetaan kuultavaksi ja vastaamaan korvauskanteeseen…”

Itse saan mielihyvää työstäni radioreportterina. Voin määrätä työni tahdin ja tason ja päättää itse jokaisen lähetyksen sisällön. Toiset päivät ovat aurinkoisempia kuin toiset, jotkut tunnit hämmästyttävämpiä kuin jotkut muut, joita olin odottanut; joskus raivostun omaan saamattomuuteeni… mutta loppujen lopuksi kaikki on minusta itsestäni kiinni. Haluan uskotella itselleni, että olen vanhan kansan suutari ja valmistan koko kengän. Viikonloput mennä vilahtavat, mutta maanantaita odotan huokailematta.

Itsetyytyväisyyden vaaraa vähentää hiukan tietoni, miten toisin olisi voinut olla. Entisten opiskelutovereiden tapaaminen ravistelee. Muistot nousevat pintaan kuin ruopattuina – kolme kärsimyksen vuotta oikeustieteellisessä. Ne olivat minulle epämääräisesti mutta syvästi onnettomia. Tunne oli paljon pahempi kuin lievä särky. Ilman eräitä onnenkantamoisia minusta olisi voinut tulla käytännön juristi – luullakseni erittäin epäonnistunut sellainen. Reputin ensi yrittämällä viimeisessä tentissä. Yhdeksänkymmentä prosenttia kuulemma läpäisi sen heti.

Pulavuosina olin jossain vaiheessa mukana kirjailijoiden projektissa, ja näyttelin radion  viihdesarjoissa. Tavallisesti esitin gangsteria, joten loppuni oli tavallisesti sekä väkivaltainen että ansaittu. Asemani oli yhtä hutera kuin radikaalin korkeakouluopettajan. Noissa yhteyksissä työni surrealistinen luonne tuntui, vaikka en tajunnut asiaa silloin. Luin käsikirjoituksestani pöyristyttävän joutavanpäiväisiä vuorosanoja. Näyttelijää pidetään sitä menestyneempänä, mitä enemmän hän esittää sellaisia vuorosanoja. Termi ”show business” sai silloin lisämerkityksen. Bisnestä se tietysti oli, mutta itseään ruokkivaa puuhastelua. Mitä sellainen merkitsi?

Jos Freud on oikeassa ”työ antaa ihmiselle turvallisen, rajatun paikan todellisuudessa, ihmisyhteisössä – niin oliko toimintani äänistudioissa ”työtä”? Leikkiä se ei ainakaan ollut. Proctor & Gamblen ja General Millsin myyntitilastot puhuivat aivan toista. Sitä pidettiin ”työnä” Kaikki kollegani suhtautuivat siihen vakavasti, kuolemanvakavasti…

Onko ihme, että noin surrealistisissa oloissa status on pian tärkeämpi kuin työ? Niinpä kaunistelevat kiertoilmaukset ovat työpaikoilla yhtä yleisiä kuin sodassa. Talonmiehestä tulee kiinteistöteknikko, roskakuskin sanitaatioteknikko […]

Tämä kirja on yli kaiken ja ali kaiken kuvaus jokapäiväisistä nöyryytyksistä. Päivästä selviytyminen on peräti monille meistä eli harhautuneille haavoittuneilla jo saavutus.

Henkiset ja ruumiilliset vammat, jotka tuomme ruokapöytään ja television ääreen, ovat kukaties koskettaneet pahanlaatuisesti yhteisömme sielua[…]

Tämä on myös kirja etsijöistä, jokapäiväisen tarkoituksen ja jokapäiväisen leivät etsimisestä, arvostuksen ja rahan, ihmetyksen eikä turtumuksen, sellaisen elämän etsimistä, joka ei ole kuolemista maanantaista perjantaihin. Voihan olla, että etsimme myös kuolemattomuutta. Tämän kirjan esittelemien ihmisten suoraan sanottu tai päätelty toive oli, että heidät muistettaisiin.

Tietysti on onnekas vähemmistö, jonka jokapäiväisessä työssä on makua: indianalainen muurari, joka katsoo työtään ja näkee sen hyväksi; chicagolainen pianonvirittäjä, joka etsii iloa tuottavaa sointia ja löytää sen; kirjansitoja, joka pelastaa palan historiaa; brooklyniläinen palomies, joka pelastaa palan elämää… Mutta kertooko tällainen tyydytys, kuten esimerkiksi Juden tiedonnälkä, enemmän ihmisistä kuin heidän työstään? Ehkä. Mutta heitä kaikkia yhdistää eräs tekijä: työn merkityksellisyys on suurempi asia kuin tilipussi.

Monien tyytymättömyys on näkyvissä. Sinikauluksisten blues ei soi katkerammin kuin valkokauluksisten. ”Olen kone”, hitsaaja sanoo. ”Olen häkissä”, sanoo pankin kassa, ja häntä säestää hotellin virkailija. ”Minä olen muuli”, metallimies sanoo. ”Apina osaisi tehdä saman kuin minä”, sanoo vastaanottovirkailija. ”Olen vähäisempi kuin työkalu”, sanoo maahan muuttanut sekatyömies. ”Olen esine”, sanoo muotitalon malli. Sininen kaulus tai valkoinen, mutta sama laulu: ”Olenrobotti.” ”Ei ole mitään, josta voisi puhua” julistaa nuori kirjanpitäjä epätoivoisena. Siitä on aikaa, kun kansantarinoiden sankari John Henry lauloi: ”Ei ihminen o’ muuta kun ihminen.” Kova, kaunistelematon totuus on, että hän kuoli moukari kädessään, ja höyrykoneet huohottivat. Mutta hän tavoitti kuolemattomuuden. Hänet muistetaan.

 = = =

Studs Terkel muistetaan. Valitan kielirajaa – tässä ja esimerkiksi sotatyöntekijöistä kertovassa ”Good War” –kirjassa on tottuneemmallekin tekemistä, koska myös paperilla lukemattomat ihmiset puhuvat omalla äänellään, murteellaan tai slangillaan ja käyttävät omia, omituisia sanontojaan ja nimityksiä, maailmansa nimiä. – Radio-ohjelmia löytyy mm. iTunesin Podcasteina ilmaiseksi.