niille ei vastaa

Siis kirjoille.

Kirjat osaavat puhua jos niille ei vastaa.

Unissapuhuminen on varhaislapsuudessa jopa tavallista. Vuoteenkastelustakaan ei pidä huolestua ennen aikojaan. Minulla on esiintynyt varhaisesta lapsuudesta unissalukemista.

En tiedä, onko sellainen tavallista. En tarkoita Suomen Kansan Seikkailu-unia. Niitä varmaan näkevät ajoittain kaikki. Kun lopulta herään, muista aika pitkän, mitä juuri unessa luin. Hiljan se oli Dostojevskia, vaikka en ole lukenut häntä moneen kuukauteen, eikä Dostojevski ole kirjoittanut sellaista. Paikannimet ja henkilön nimet olivat oikein, mutta luultavasti peräisin useista eri kirjoista. Onneksi näin mieleen kirjoitettu ei säily päässä niin pitkään, että siitä olisi kiusaksi.

Uni tulee jossain kohdassa mahoksi. Sen tuottavuus alkaa kärsiä ja kohta se romahtaa. Unen kirjan tarina alkaa heittää levotonta silmukkaa alapuolalta ja on pian niin sykkyrässä, että uneksija herää.

En ole ommellut koneella vuosikymmeniin. Tarkoitus on kokeilla. Haluaisin tietää, miksi unen näkeminen on minulle niin kuin ompelua. Mutta kysymyksessä on poljettava kone, koska sen äänten rytmit ovat niin kauniit.

Kuitenkin juuri vaatteen ompelu on kirjoittamisen vertauskuva. Kaavoja on syytä kahistella pitkään. Se on käsittämätöntä. Isoilla saksilla leikatuista kankaan kappaleista tulee päälle puettava ruumiin jäseniä ympäröivä vaate, joka pitää monet puhurit.

Kummallinen henkilö, jonka nimi oin Mlodinow, etunimi Leonard, on julkaissut kirjan (”Subliminal”) tietoisuuden reunan alapuolelle jäävästä mielestämme. Hän sanoo, että alue on suuri ja käytännössä valtavan tärkeä.

Freudin piilotajunnan käsite oli suuri tieteellinen oivallus. Hänellä ja hänen seuraajillaan ja kilpailijoillaan ei oikein ollut keinoja kehittää oivallusta eteenpäin. Tosin juuri Freud tukeutui unien tulkintaan. Se vaikuttaa hyvin lupaavalta, mutta tiedettä siitä ei taida saada.

Nykyisin aivotoimintaa voi kuvata lennosta, tosiaikaisesti. Tuloksia ilmestyy vähä vähältä. Olisin itse kiinnostunut niinkin arkisesta asiasta kuin musiikin säveltasosta. Kokeellisesti hyväkorvaiset ihmiset kuulevat sävelen tai soinnun jokseenkin samoin. Näin täytyy olla. Muuten yhteissoitto ja –laulu eivät onnistuisi. Signaalin mittauksissa käy kuitenkin ilmi, että kuuloelimiin saapuva signaali eli värähtely vaihtelee paljon. Siihen vaikuttaa muun muassa korvakäytävän muoto.

Sekin tiedetään monien kokeiden jälkeen, että silmä ei näe, vaikka käytettävissä on kolmenlaisia erikoistuneita soluja. Sekä sävel että näköaistimus prosessoituvat moneen kertaan ja tavallaan syntyvät aivoissa.

Siksi unennäkö ja harhakuvat ovat täysin mahdollisia ja ymmärrettäviä. Aistimuksiin ei tarvita suoranaisia ärsykkeitä. Aivoissa ei tarvita kondensaattoria eikä muistilaitetta, joka nakuttaisi omia aikojaan kuin ompelukone. Kun näin on, aistittu todellisuus on itse asiassa versio tai muunnelma todellisuudesta. Kuka senkään tietää, onko todellisuudella mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Lupaan palata viimeistään huomenna tai joskus vähemmän sekapäisiin aiheisiin. Niitä on pitkä rivi mielessä ja muutamia lapuille muistiin merkittyinä. Nyt olen kuitenkin huvikseni esittänyt kesäisessä hengessä oman käsitykseni siitä, miksi ”realismi”, olkoonpa sen harjoittaja taiteilija, insinööri tai vaikka lakimies, on jokseenkin surkea yritys, ja tuhoon tuomittu.

Realismilla tarkoitan tässä todellisuudessa jo aika kauan sitten sivuutettua vaihetta, jolloin oltiin varmoja siitä, että kaikki mitä on, on havainnoitavissa, ja kaikki mitään aistitaan, on tässä ja nyt.

Tämän kirjoituksen valokuva on käyty ottamassa varta vasten kuvittamaan aihetta. Jos joku haluaa paeta tulipaloa vintille, kuvassa näkyvät tikapuut ovat erittäin käytännölliset.

Olen aina ihaillut tulipaloportaita ja hiukan hävennyt sitä, että omassa yksinkertaisessa talossani on ulkotikkaat vain niille, jotka haluavat viivähtää katon harjalla.