Kirjat osaavat puhua jos

Menin työpaikalle HIITiin ja tarkoitukseni oli vaihtaa pari sanaa ainakin Pertun kanssa. Vielä tarkoituksempi oli käydä katsomassa, onko Kulttuurin teologia (Paul Tillich, Theology of Culture) siellä olevassa kolmannessa sivukirjastossani, ja kenties saman tekijän Rohkeus olla olemassa (The Courage to Be). Ne ovat molemmat viime vuosisadan tärkeimpiä kirjoja ja ehkä jopa parempia kuin saman tekijän systemaattinen teologia (I-III).

Sisältö vastaa sangen suureen osaan niistä kysymyksistä, joilla on taito unohtua.

Talossa ei ollut juuri ketään. En sitten edes tavannut ihmisiä vaan menin hiljaa pois pari kirjaa kainalossani. Katsoin jäädytettyä pelipaitaa katossa. Se on hauska vitsi mutta samalla uhkarohkea ja uhmakas. Myös täällä on ihmisiä, jotka tavoittelevat tarkoitusta.

Tyhjyyden tunne ja tarkoituksen puute ovat ne palomuurin aukot, jotka viettelevät ihmisiä typeryyksiin, esimerkiksi harhaiseen uskontoihin, aiheettomaan tiedeuskoon, Sielun kuolemattomuuteen, raskasmielisyyteen tai mihin tahansa tapoihin ja temppuihin, joista on enemmän vahinkoa kuin apua.

Olen huono käyttämään sana ”hengellinen”, vaikka se vastaisi esimerkiksi englannin sanaa ”spiritual” aika hyvin. Mielestäni papit ovat pilanneet sen. Hengellinen kuulostaa liiaksi samalta kuin mikä tahansa kokoelma uskonkappaleita, jotka muka pitäisi ottaa omikseen. Noissa uskonkappaleissa on aivan liikaa sisällyksettömiä lausahduksia ja hurjia valeita, jotta ne kestäisivät tukeutumista.

Olisi hauskaa käyttää enemmän sanaa ”henkinen”. Koulussa tulin monta kertaa toiseksi henkisissä kilpailuissa. Kilpailtiin laulussa tai soitossa, lausunnassa tai sellaisessa. Mielestäni kilpailut olivat tyhmiä. Omat opettajat vahvistettuna seurakunnan papilla istuivat kuuntelemassa, onko kilpailija omaksunut jonkin taustaltaan hämärän tavan esittää.

Henkinen työ on jo ymmärrettävämpi termi. Ollaan tekevinään jotain, vaikka ei todella tehdäkään, ja saadaan siitä palkkaa. Olen ollut henkisen työn tekijä kauan. Toisaalta olen oppinut ihailemaan luovaa ruumiillista työtä. Sitä on vain tarjolla kovin vähän.

Katselin kun sukulaiseni rakentelivat taloja. Niinkin sattui, että heillä oli piirustuksia tai laskelmia, mutta eivät ne olleet välttämättömiä.

Jossain tuolla suunnalla on kotipiirissä opittu ajatus. Henkisyyteen on suhtauduttava vakavasti. Henkisyyden alueella ei pidä säästää vaivojaan.

Luulen, että tämä ajatus ei saavuta suosiota: yksi keino pitää yllä henkisyyttä on lukeminen ja kirjoittaminen. Toinen keino on kuunteleminen ja katseleminen, vaikka ne ovat vielä vaikeampia.

Näiden yhteinen nimi on eläminen. ”Tämä se on elämää”, sanoo lomanviettäjä toiselle, ja haukkaa makkaraa. Se ei ole elämää. Elämää on se, että paikkaa saunan katon ja pinoaa puut.

Japanilainen ja kiinalainen mystiikka tuli muotiin Euroopassa 1700-luvulla ja väärät tulkinnat alkoivat heti levitä. Oikeampia ja innostavia tulkintoja on esiintynyt. Zen ja moottoripyörän kunnossapito… Ehkä tuon nimityksen ”zen” takana on se mielestäni oikea ajatus, että lankkuaidan voi maalata todella hartaasti. Tulos ei ole välttämättä hyvä, mutta ei tässä tulosta tutkitakaan.

Olin käynyt läpi ne kirjani, joita on siellä kaksisataa tai viisisataa. Ei se ollut mikään harha, että kirjat puhuvat. Ei niistä todellisuudessa kuulu ääntä, mutta sen sijaan ne tuovat todellisiksi samanaikaisesti muistoja ja mahdollisuuksia. Niitä voi palautella mieleensä. Ne ovat valmiina uutta yritystä varten.

Yllättävän paljon siellä oli ja monella kielellä kirjoja, jotka liittyivät ammattiini. Esimerkiksi hyvin vaikeasta käsitteestä ”sopimus” oli sekä nykyaikaisia että historiallisia selvityksiä ja lisäksi katsauksia keskiajan ja antiikin käsitteisiin, joilla tämä meidän ”uusimman aikamme” sopimuskäsite on sangen vieras.

”Yhteiskuntasopimus” tuli poliittiseen kieleen ennen suuria vallankumouksia, mutta kun se ensin esiintyi, kukaan ei ollut tullut oikeastaan ajatelleeksi, että kuka tahansa ihminen ja mikä tahansa elin, esimerkiksi kuningaskunta, voisivat tuosta vain päättää molempia osapuolia sitovasti jotain.

Siihen asti oli synnytty valmiiseen maailmaan, joka ei sitten jäänyt tyhjemmäksi, kun syntynyt kuoli.

Yhteiskuntasopimus eli ajatus, että jotkut hallitsevat, mielellään määräajan kerrallaan, noudattaen sääntöjä, teki maailmasta epätäydellisen, ajallisen ja rajallisen.

Sen mukana tuli käsitys, että kuka tahansa ihminen voi ja hänen ehkä täytyykin ottaa huomioon toisia ihmisiä ja jättää jokin jälki, ei poltettu kylä, kuten perinteisesti oli tehty, vaan jotain pysyvämpää – esimerkiksi hymy.

Ovi napsahti ihan hiljaa ja sepeli rasahteli pihassa. Ajattelin, että tämä oli ehkä kesän kaunein päivä. Tai sitten se johtui vain valosta, joka tuli sopivasta suunnasta.