Muisto

Vanha nainen on kuollut siellä Pohjanmaalla, aikansa sairastettuaan, Kaarina, 88 vuoden iässä.

Olin pienenä usein heillä. Perhe oli läheisimpiä ystäviämme, sukulaispiirin ulkopuolella. En muista yksityiskohdin, mitä kaikkea puhuimme, mutta ainakin sain hyvän katsauksen muun muassa vuoden 1918 tapahtumista, sellaisena kuin kertojani oli sen Hulmin kasarmia aseista riisumassa olleelta isältään kuullut.

En ihmettele, jos joku pitäisi tietoa kummallisena, mutta välillä luimme toisillemme, kirjasta tai ulkomuistista, Vänrikki Stoolin tarinoita. Aika oli toinen. Myös hän oli kauniilla, vanhanaikaisella tavalla ihanteellinen ihminen.

Luulen etten erehdy muistellessani, että ”Vänrikkien” ”Heinäkuun viides päivä” oli hänen mielirunonsa. Teille, lukijoilleni, runo lienee täysin tuntematon, koska se ei ole edes kokoelmansa kulutetuimpia. Minulle se tulee vähintään mieleen joka vuosi tänä päivänä, joka siis on J.Z. Dunckerin kuolinpäivä.

Älkääkä naurako. Tiedän hyvin, että Runebergin säkeet Suomen sodasta olivat huomattavan kaukana todellisuudesta. Mutta kun runo on keino valehdella niin, että se on totta.

13. »Mut kysy, jos sa milloinkaan

urhoisan vanhan sotilaan

ajalta tapaat tältä:

oliko miestä kuitenkin,

jok' oli kaikist' urhoisin?

Saat vakaan vastuun hältä:

niin, herra, tunsin Dunckerin.»

14. »Kodista köyhäst' oli hän,

laps saloseudun synkeän,

ei suvultansa suuri,

vaan tuli kunniaksi maan,

nous arvoon arvaamattomaan,

ol' lujin Suomen muuri,

ja muistons' elää ainiaan.»

15. »Ja tämän maineen kirkkahan,

sen omaks hälle hehkuvan

sydämen lämpö antoi;

ja synnyinmaalleen armaallen

kuin morsiolle, äidillen

hän kaikki uhriks kantoi; -

näin saavutti hän suuruuden.»

16. »Hän kaatui; mutta kuolemaa

oi suloista, kun kuolla saa

noin loistehessa maineen!

Ei huku unhojärveen hän,

vaan lailla luodon vihreän

kohoopi alta laineen;

kuoleepi, eikä kuole hän.»

17. »Maa, kukkasissas loistaos.

Suv'aalloistasi nostaos

vihanta lehtiranta,

rusoittaa vaarojesi suo,

ja välkkyelköön virtais vuo,

ja kohti taivaan kantta

sininen Saimaa-silmäs luo!»

18. »Niin että muisto vastakin

kun mainitseepi Dunckerin,

ylpeillen virkkaa saisi:

'Maa kaunis tuo, se hymyllään

sai urhon lemmen syttymään;

ken sit' ei armastaisi?

Hän kuoli eestä kullan tään.'»