Kirje kuolleelta isältä

Uurnalehto on aivan kaunis juuri tähän aikaan vuodesta. Tulin katsomaan hautakiven, joka on nyt viimein paikallaan. Repussa suurtuntureilta kannettu kivi, joka elää vielä, on nyt kiinnitetty upottamalla graniittipaateen. Se saattoi olla outo ajatus, muta tulos ei ole huono.

Esineissä, papereissa ja kirjoissa on kova järjestäminen. Se johtuu osittain siitä, että ne ovat valmiiksi niin hyvässä järjestyksessä. Mielenkiinto ei lopu. En ole keksinyt syytä, miksi jälkeen jääneet paperit ja julkaistut muistelmat menevät aina saman kaavan mukaan. Syvälliset muutokset, kohtalon kosketukset ovat näkymättömissä.

Haudalla pitää poiketa usein. Muisteleminen ei merkitsekään sitä mitä luullaan. Muistoja ei palautella mieleen. Niitä tehdään. Niitä nousee maasta, kiven alta.

Hautausmaalla on kivi, joka ehkä sammaloituu ja patinoituu. Tosin tässä kivessä on elävä jäkälä mukana. Muistot muuttuvat.

Metrit on helppo tulkita jaloiksi ja paljonko vanha virsta on kilometreinä, se selviää katsomalla tietosanakirjasta tai tietokoneelta. 1066,8 metriä. Eli ne virstain pylväät, ne puuttuvat papereista.

Sormiini on tarttunut joitakin muistilappuja, ehkä luonnoksia lähettämättömiksi kirjeiksi, joista käy ilmi, että työnantajani eli isä siis toisena, pitivät minua kovana kommunistina joskus 1971. Se hämmästyttää nyt kovasti. Olisinko käynyt yhtään ainutta kertaa elämässäni poliittisessa tilaisuudessa saati hoitanut tehtävää, joka olisi ollut edes jollain tavalla sukua toiminnalle puolueissa.

Alan muistaa, että myös 1950-luvun kirjailijoita ja säveltäjiä pidettiin vaarallisina bolshevikkeina, siis sellaisia kuin Antti Hyry tai Veijo Meri tai Joonas Kokkonen tai Aulis Sallinen. Vallan sopimatonta väkeä olivat myös 1920-luvun surrealistit ja ekspressionistit, joita huomaan omista papereistani harrastaneeni enemmän kuin tiesinkään.

Olettehan te selvillä siitä, että Picasso oli vaarallinen kommunisti ja hänen maalauksensa juuri sen vuoksi naurettavia?

Mietiskelin kastanjapensaiden alla, miksi me emme isäni kanssa vaihtaneet ammatteja. Olin alkanut viihtyä asianajajana. Tein sitä työtä kuusi vuotta. Isääni kuulemma tahdottiin korkeimpaan hallinto-oikeuteen, mutta olisi hän sopinut korkeimpaankin. Tätä en hänen eläessään oikein huomannut, koska minulla on huono tapa tuijottaa opillisia valmiuksia eli luettujen kirjojen määrää. Se on outoa, koska itse seurasin vuosikymmeniä, miten tavattoman hyvin tuomarin tehtävät sujuivat myös niiltä, joilla oli annos sisua ja järjestelmällisyyttä sekoitettuna kunnolliseen kyntömiehen järkeen.

Yksi asian tietävä henkilö olisi vielä hengissä, mutta en aio kysyä. Päätelmäni on, että isäni päätyi vapaan ammatin harjoittajaksi koettuaan 50-luvulla, että ankaran kokoomukselainen reservin upseeri ei menesty virantäytössä kilpaillessaan nuorempien, oikeaan puolueeseen kuuluvien kykymiesten kanssa. Legendan mukaan – tämä on siis todistamaton huhu – Kekkonen ei ollut tietävinään isän Lapin kirjoista ja koko miehestäkin vain sen, että Kemppistä ei sitten nimitetä virkoihin.

Kekkonen ei pitänyt kokoomukselaisista eikä upseereista. Poikkeuksia olivat Hetemäki ja Huurtamo. Kielteisen asenteensa virkajuristeihin hän ilmaisi vuonna 1970 hyvin selkeästi.

Isäni oli lietsomassa levottomuuksia Säätytalon nurkilla sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikana Ylioppilaskunnan laulajissa, lauloi, vaikka oli kielletty. Hän kertoi innostuneesti jostain varmaan varhaisemmasta tapauksesta, kun palokunta oli kutsuttu poliisin avuksi suihkuttamaan vettä ylioppilaiden niskaan, ja Jussi Lappi-Seppälä oli huutanut, että ei vaaraa – se on suomalaista vettä.

Suomessa oli 1945-1985 paljon äänetöntä vastarintaa hallitusvaltaa ja luottamuksellisia idän suhteita kohtaan. Juuri ennen Pohjanmaalta Helsinkiin siirtymistään isäni oli ahkeroinut Honka-liitossa, jonka ajatus oli, että isänmaan etu vaatii Kekkosen kaatamista.

Autoon istuessani ajattelen ”poliittisia erimielisyyksiämme”. Isäni sukupolvi oli kokenut nahoissaan, että suora suomalaisuus oli huonoa politiikkaa. Opportunismi oli ajan sävel. Kiellellessään minua ajautumasta arveluttavaan kulttuuriradikaalien seuraan hän yksinkertaisesti erehtyi luulemaan auktoriteeteille kiukuttelemista neuvostomyötäilyksi. Aatteilla ei ole väliä. Neuvostoliitolla on. En edelleenkään pidä markkinatalouskiihkoilijoista enkä Neuvostoliitosta, jossa siis en ole koskaan käynyt enkä aio käydä. Mutta nyt nämä ovat melkein kaikki uurnalehdoissa tai sinne jonossa. Niin mekin. Se on oikein.