Kiivailua

Sekä Inkeri Anttila- että Päivi Räsäs-keskustelu sivuavat kysymystä, joka on meihin joka päivä vaikuttava viime vuosisadan raskas perintö, nimittäin suvaitsemattomuuden ihannointi ja suvaitsevaisuuden käsittäminen väärin.

On normaalia vihjailla, että islamin piirissä esiintyy tällaista. Ei ole normaalia muistaa, että 1900-luku oli poliittisen kiihkoilun vuosisata Euroopassa.

Kommentissa esitetty virheellinen väite, että koululaitoksemme olisi DDR:n ideologian värittämä, on myös harhaanjohtava. Kyllä meillä on oma vanhempi, pienimuotoisempi ja kesympi totalitaarinen koulutusideologian perinteemme.

Tuo peruskoulu = DDR osoittaa muuten huimaavaa tietämättömyyttä peruskoulusta ja DDR:stä.

Sanottiin että en ole liberaali, kun en antaisi Räsäsen pysyä mielipiteissään. Väite on tosi. En ole liberaali.

Suvaitsevaisuus ei tarkoita toisen ihmisen mielipiteiden pitämistä tosina. Kirjoitin eilen, että mielestäni ihmisten pitäisi antaa itse tehdä omat ratkaisunsa ja omat virheensä. Mutta jos joku väittää minulle mustaa valkoiseksi, en sano, että valkoista, valkoistapa hyvinkin. Ehkä sanon, että oli hauska rupatella, mutta nyt äitini odottaa minua syömään.

Räsäsestä en ole jaksanut suuttua, mutta hänen repliikkinsä myös poliitikolle, tässä tapauksessa ministerille, kuuluvasta sananvapaudesta, oli vaarallinen. En tiedä, oliko se typeryyttä vai laskelmointia. Veikkaan jälkimmäistä.

Moni on kova puolustamaan omaa sananvapauttaan. mutta laiskempi toisen. Kerrataan: papilla ei ole sananvapautta sielunhoidon yhteydessä kuulemastaan, lääkärillä potilaansa asioista eikä asianajajalla päämiehensä kertomasta. Sotilaalla ei ole sananvapautta sotilassalaisuuksista eikä työntekijällä firman yrityssalaisuuksista. Ministeri ei istu esittelemässä eikä edistämässä omia mielipiteitään, vaan edistämässä niitä valtioneuvoston jäsenenä.

Ministerin tai tuomarin tulee äänestää eli esittää eriävä mielipiteensä, minkä jälkeen ratkaisuksi tulee enemmistön kanta. Kun ministerillä on siihen mahdollisuus, Räsänen voisi selvityttää, onko nykyinen aborttimenettely lääkäreille ja muille terveydenhoidon henkilöille sellainen ongelma, että lakia olisi ryhdyttävä muuttamaan. Sen jälkeen valtioneuvosto voisi tehdä lakiesityksen tai kansanedustaja toivomusaloitteen. Käsitykseni mukaan hyvin kokenut lääkäri sanoo, että pahaa se tekee, mutta suorittaa abortteja, koska katsoo olevansa lääkärinä siihen velvollinen. Hänen potilaansa on äiti, ei sikiö. Äidin parasta hän arvioi lääkärinä tietäen, että on myös muita kuin lääketieteellisiä perustreita.

Kysymys omantunnon ja lain ristiriidasta on ollut keskeinen ainakin siitä alkaen, kun Kristus otti siihen kantaa provokaatiotilanteessa (keisarille mikä keisarin on ja Jumalalle mikä Jumalan on). Vääntöä on käyty kaksi tuhatta vuotta.

Vetoaminen Lutheriin oli asiantuntematonta. Lutherin niin sanottu regimenttioppi on laaja ajatuskokonaisuus juuri tästä asiasta. Ihminen palvelee Jumalaa tekemällä maallista työtään ja noudattamalla siinä saamiaan ohjeita. Hengelliseksi heittäytyminen on väärin – Luther ajatteli munkiksi ryhtymistä, mutta ei meilläkään pappi saa olla vain pappi. Erillisiä kirjoituksia on mm. ”Voiko sotilaskin kuulua autuaaseen säätyyn” ja loistava, sangen suositeltava yhteenveto ’”Kristityn vapaudesta” (suom. Tuomo Mannermaa).

Asia herätti valtavaa kuohuntaa 1920- ja 1930-luvulla. Saksan luterilaisen kirkon enemmistö hyväksyi Hitlerin ja hänen rotuoppinsa ja nimenomaan ihmisten surmaamisen heidän etenkin uskontona ilmenevän taustansa takia. Kuuluisimpia vastustajia olivat Dieter Bonhoeffer (teloitettiin 1945) ja Martin Niemöller (ensimmäisen maailmansodan sukellusveneen kapteeni, 1937-1945 keskitysleirivanki). Katolisen kirkon osuus ei ole aivan niin synkkä kuin on väitetty, mutta ei siinä ole kyllä kiittämistäkään. Suomessakin oli myös eduskunnassa Hitleriä ja Mussolinia ylistäviä pappeja ja paljon sellaisia kirkonmiehiä, jotka olivat valmiita lohduttomaan köyhiä ja raskautettuja vain, jos he äänestivät oikeistoa.

Bonhoefferin ”Kirjeitä vankilasta” (Widerstand und Ergebung. Briefe und Aufzeichnungen aus der Haft) on hienoimpia kirjoja väkivallan ihannoinnista, mutta myös uskosta ja rakkaudesta. Suomen kristityille suosittelen aina Bonhoefferiä, joka oli nopea auttamaan toisia, myös pommituksissa pelkääviä vankilan SS-miehiä, ja vailla suurempaa mielenkiintoa siihen, missä kohdin ja missä määrin toiset ihmiset tekevät syntiä. Toinen viime vuosisadan suuri nimi Simone Weil kirjoitti hänkin ehdottomasta armosta. Ei koskaan: olet armahdettu (siis kristitty), jos (teet sitä tai tätä).  Suuri suomalainen hengenmies sanoi, ettei häntä kiinnosta kysymys oikein vai väärin: usko on hänelle ehdoton ”kyllä”.