Inkeri Anttila

En ole alkuunkaan oppinut sitä Inkeri Anttila –vainajan (1916 – 2013) luonteenpiirrettä ja ajattelutapaa, jota eniten ihailin. Hän oli liberaali.

Tuo sana tarkoittaa toisen ihmisen poikkeavankin mielipiteen kunnioittamista. Liberaali ei rupea huutamaan, kun toinen ihminen on, hänen mielestään, väärässä. Tämän nykysuomessa ”lepsuksi” kuvaillun asenteen taustalla on vakaumus, että ihmisen pitäisi antaa mahdollisimman pitkälle päättää omista asioistaan.

Kaikkihan me kunnioitamme toisten mielipiteitä. Kunnioitamme siinä määrin, että lauseen aloitusta ”kunnioitan mielipidettäsi” odottaa seuraavan sanalla ”mutta” alkavan virkkeen osan. Kunnioitan mielipidettäsi sikäli kuin olet samaa mieltä kuin minä. Ellet ole, herra armias!

Tuota taitoa, joka aina johti kiinnostavaan keskusteluun ja usein asiantilan kohentamiseen, tarvitsisin nyt. Kommentoija kirjoitti pari tuntia sitten tähän blogiin: ” Inkeri Anttila toi meille vapaamielisen ja lepsun suhtautumisen rikollisuuteen ja kriminaalipolitiikkaan. Tämä johti rikollisuuden kasvuun.”

Päivän nimet naisina ovat Inkeri Anttila ja – Päivi Räsänen. Rinnastus ei ole päähänpisto. Räsänen näyttää puhuvan omastatunnosta, uskosta ja vakaumuksesta, joita en muista Anttilan koskaan korostaneen.

Räsäsen esiintuloissa nuo kunnianarvoisat sanat tarkoittavat, että olisi tehtävä niin kuin hän haluaa. Räsänen ei halua antaa ihmisten päättää omista asioistaan, ja hänen perustelunsa ovat häpeälliset. Onhan ensimerkiksi eräissä ihmisyhteisöissä kiitetty kunniamurha omantunnonkysymys. Omatunto eli henkilökohtainen käsitys oikeudenmukaisuudesta ei salli, että henkilö, joka kukaties on suhtautunut epäkunnioittavasti asianomaisen oman suvun jäseneen, saisi elää. Se on sellainen vakaumus.

Jotten höyhentäisi liikaa Päivi Räsästä, tasoittelen sanomaani peitellyllä tosiasialla. Kautta aikojen uskontojen pahimpia vihollisia ovat olleet uskovaiset – eivät kilpailevan uskontokunnan nakertajina, vaan omansa.

Jos hermot kestävät seurata esimerkiksi syvästi epäkristillistä käyttäytymistä, sopii pistäytyä esimerkiksi kirkolliskokouksessa.

En osaa kunnioittaa kommentoijan mielipidettä enkä suoraan sanoen sen kirjoittajaa. Aika harva saa sen ”kunnian”, että tulee tuollainen muistokirjoitus samana päivän kuin kuolinilmoitus on sanomalehdessä. Kommentissa on mielipide ja tosiasiaväitteitä. Tosiasiaväitteet ovat virheellisiä.

Rikollisuus ei ole Suomessa kasvanut.

Jos liikennerikollisuus poistetaan noin miljoonasta vuosittain poliisin tietoon tulleesta rikoksesta, jäljelle jää noin 400 000. Liikennerikollisuuden kasvuun epäilemättä vaikuttaa liikenteen kasvu. Valvonnan ja valvontakeinojen kasvu tuskin on sekään vailla merkitystä.

Väkivaltarikokset ovat Suomessa vähentyneet 1930-luvulta asti. Läntisessä Euroopassa Suomen henkirikosten vuotuinen määrä (noin 130) on edelleen suurimpia. Syistä ei ole aivan selvää käsitystä. Luulen että Inkeri Anttilan lepsu suhtautuminen ei ole ainakaan keskeinen syy. Tilanne oli sama jo hänen syntyessään.

Yhdeksänkymmentä prosenttia henkirikoksista tuomituista ei tunne sanana eikä käsitteenä kriminaalipolitiikkaa. Hyvin laajat kansalliset ja ulkomaiset tutkimukset näyttävät suorastaan todistavan, ettei harjoitetulla kriminaalipolitiikalla ole lainkaan vaikutusta henkirikosten määrään. USA:ssa on tälläkin hetkellä vertailukelpoisia osavaltioita, joista toisessa kuolemanrangaistus henkirikoksesta pannaan täytäntöön ja toisissa ei. Silti henkirikosten määrä on sama. Pahoinpitelyrikosten määrä on Suomessa kasvanut. Rikosilmoitusten määrä on kasvanut erittäin paljon.

Mietin, millainen mahtaa olla tuollaisen kommentin kirjoittaja. Yksi vaihtoehto on arvostettu oikeustieteilijä. Tunnen joukon kollegoja, jotka ovat esimerkiksi ateisteja siksi, että Raamatussa esitetään Jeesus viisaampana kuin asianomainen itse. Toinen vaihtoehto on väkivaltarikollinen. Rangaistusten kohteilla eli siis rikoksesta tuomituilla on taipumus suhtautua hyvinkin jyrkästi rikoksiin, siis toisten tekemiin. Itse he ovat useimmiten viattomia.

Arvaan että kommentti tulee vankilasta, tuomioistuimesta tai yliopistosta. Inkeri Anttila taisi ajatella juuri näin – ympäristölleen vaaralliset henkilöt on sijoiteltava yhteiskuntaan niin, ettei heistä ole paljon vaaraa. Hyvin toimiva keino on sijoittaa heidät toimiin, joissa he voivat ihailla itseään ja kiusata heikompiaan. Rikollisuus on näet ikivanha yhteiskunnallinen ja kulttuurinen ilmiö, josta ei pääse ummistamalla omalta silmänsä ja toisten suu.