Kari

Tunnetusta syystä kai kaikki Kari Suomalaisen pilapiirroskirjat ovat tuossa pöydälläni niin että kasa on kahta horjuvampi. Kirjoja näyttäisi olevan noin 30. Nekään eivät kelpaa antikvariaattiin. Antikka netistä niitä löytyy sangen paljon. Hinnat ovat viiden euron paikkeilla.

Koska lapsi ja lapsenlapsia on taas liikenteessä, koehenkilöitä on tavallista enemmän. Taustakysymys on vanha, usein käsittelemäni. Miten ja millaista vauhtia vitsit ja pilat vanhenevat?

Ensimmäinen havainto. Kari oli hyvin koulutettu taiteilija ja yksi maan parhaista piirtäjistä. Meillä ei ole koskaan ollut piirtäjiä vaivoiksi asti. Varhainen mestari oli Topi Vikstedt ja hänen jälkeensä Erkki Koponen erittäin hieno piirtäjä. Eräät taidemaalarit olivat eteviä, eräät todellakaan eivät.

Pilapiirrokset ja karikatyyrit ovat meillä keskimäärin aika puisevia hyvään kansainväliseen tasoon verrattuna. Tuota hyvää tasoa edustavat tässä eräät ranskalaiset alan antologiat ja etenkin The New Yorkerin pilapiirrokset, joita osuin hankkimaan sen suuren CD-levyllisen eli satoja ellei pari tuhatta.

Puisevalla tarkoitan piirroksia tyyppiä Erkki Tanttu. Ei niissä ole mitään vikaa, mutta jokin niissä on kuin rautanaulalla vedeltyä. Viivan nopeus ja notkeus puuttuvat. Toisaalta Tanttu oli oikeastaan puupiirtäjä ja ryhtyi varhain kuvaamaan oudon näköisiä kansanihmisiä.

Sota-aikana toimi joukko aika hyviä tekijöitä, kuten Aarne Nopsanen, Arnold Tilgmann ja Poika Vesanto. Tove Jansson oli tietenkin paljon parempi kuin kukaan muu. Hänen äitinsä Signe Hammarsten-Jansson piirsi postimerkkejä, mikä taitaa kyllä olla huippuvaikeaa.

Kari Suomalainen ”yksinkertaista viivaansa” myöhemmillä päivillään. Sanoisin että hän alkoi piirtä huonommin ja huolimattomammin. Etenkin hiili- ja lyijykynätaustat katosivat ja grafiikan lehtinä täysin toimivat teokset katosivat.

Yleisesti ajatellaan, että käyttögraafikko on jonkinlainen hampuusi, joka on ajautunut ammattiinsa, kun ei muuta osaa. Tuo luulo taitaa olla jo sinänsä väärä. Kari oli arvostetun sivistyneistösuvun jäsen. Muistan hänen isänsä jokseenkin kuivat musiikkiesitelmät radiosta. Kari itse esitteli ainakin varhaistuotannossaan teatterin, oopperan ja musiikin tuntemustaan.

Sekin voi olla tyhmä ajatus, mutta minusta pilapiirtäjä on usein satiirikko eli vastarinnassa yleisesti hyväksyttyjä asenteita ja arvoja kohtaan. Toisetkin taitavat ajatella joskus niin. Tietynlainen humoristi keskittyy puhkomaan pönöttäviä palloja.

Kari oli siitä erikoinen, että hän edusti hyvin selkeästi erittäin konservatiivisia arvoja ja ajatuksia. Jotkut saattavat muistaa hänen rasisminsa, joka oli avointa ja lopulta aika rasittavaa. Hän näyttäisi olleen tosissaan sitä mieltä, että neekeri on luonnostaan tyhmempi ja oppimattomampi kuin valkoinen mies. Suomessa hän pilkkasi välillä mustalaisia juuri samoilla perusteilla. Ulkomaalaiset olivat useimmiten naurettavia. Kapellimestari Stokowski ja filosofi Bertrand Russel esiteltiin helppoheikeiksi, koska he olivat olleet mukana kansanomaisissa toimissa.

Olen koettanut miettiä, onko hänen puliukkohahmoissaan lämpöä ja myötätuntoa. Sanoisin että ei ole. Kari kuvasi sellaisia ihmisiä lähinnä naurettavina, ja se on suuri ero esikuviin – tanskalaiseen Storm-Pederseniin ja ruotsalaiseen Engströmiin, jonka satamajätkä (Kolingen) on ruotsalaisen kulttuurin merkkihahmoja.

Kari oli, kuten kuuluukin, nopea napsimaan muilta ideoita. Britti Giles näyttää olleen vahva vaikuttaja jossain vaiheessa.

Kari oli sodan aikana TK-mies ja sodan jälkeen selkeästi Paasikiven ihailija.  Hänen alituinen maalitaulunsa oli Kekkonen, ja se on kyllä jo näköispatsaan arvoinen suoritus. Hän saattoi olla lopulta ainoa, joka uskalsi saattaa Kekkosen ja tämän politiikan naurunalaiseksi, vaikkapa Heinrich Heinen sanoin: päin Ranskaa (siis Moskovasta) kaks’ Urhoa samoaa – oli kumpikin Venäjän vanki. Näin Helsiingin Sanomissa, luultavasti Erkkojen tyydytykseksi.

Suomalaisin piirre Suomalaisessa oli hänen kohoamisensa kansakunnan kaapin päälle. V.A. Koskenniemi kiirehti kiittämään häntä siitä, mikä ei ollut hänen vahva puolensa, syvällisyydestä. Hyvin pian, joka tapauksessa 1950-luvulla, oli ”kiistaton tosiasia”. että kysymyksessä oli pilapiirtäjä, näkijä, tekijä, huomioitsija ja humoristi vailla vertaa. Kun hän suurmiesten ja hyvin vanhanaikaisen isänmaallisuuden lisäksi tuki voimakkaasti hyvin perinteistä uskonnollisuutta (ja kääntyi itse katolilaiseksi), hänellä oli kohta takanaan kaikki, joiden sana jotain painoi.

Kari istutti suomalaisiin vakaumuksen, joka on edelleen hievahtamaton: poliitikot ovat typeriä ja lahjattomia ja kaikkein suurimpia tunareita ovat ministerit. Hiukan naamioituna: kansanvaltaisuus on virheellinen ja vahingollinen ajatussuunta.

Hänen vanhoissakin piirroksissaan on aidosti huvittavia ja tietysti nerokkaita leikkauksia, joista hän oli kuuluisa. Paljon enemmän niissä on itsepintaista jumputtamista ja kelkasta pudonneen kiukkua. Kokonaisuuden kellastaa historia. Näillä näkyminen enemmän kokeilut eivät ole tarpeen. Aika aikaa kutakin. Mutta kyllä Kari Suomalainen  oli yksi reitti 1880-luvun asenteista nykypäivään eli selitys eräiden asioiden omituiselle muuttumattomuudelle. Hän oli mies, jolle Waltari oli epäilyttävä modernisti ja Väinö Linna henkisesti vieras pyhien arvojen raastaja. Eikä hän muuttanut mieltään.