Kari II

Tämä aihe, Kari Suomalaisen pilapiirrokset, alkoi siis liikkua mielessä kirjoja nostellessa ja toiseksi siksi, että näin jossain kirjakaupan pinossa oudon näköisen albumin, joka osoittautui uudehkoksi Karin kokoelmaksi englannin kielellä.

Tuo jälkimmäinen saa kysymään, meneekö kaupaksi. En tiedä. Ei siltä näyttänyt.

Muuan Anonyymi esitti saman arvion, jota olin itsekin miettinyt. Onko erikoista, että pilapiirtäjä edustaa (mielestäni) luutuneita ja vanhoillisia mielipiteitä. Tämä kysymys ei ole turhanaikainen. Selvittelin sitä 1960-luvun lopulla kirjoittaessani Sarjakuvat-kirjaani yhdessä Heikki Kaukorannan kanssa. Silloin yritimme selvittää pilapiirroksen ja sarjakuvan suhdetta, ja saimmekin kai jotain irti. Asia nimittäin ei ole niin helppo, että sarjakuva on kaupallinen, sanomalehden markkinointiväline, ja pilapiirros kulttuurin syvyydestä kimpoavaa melkein-taidetta. Jopa pilapiirroksen vanhat suuret nimet, kuten Hogarth ja Rowlandson (1700-luku), Daumier ja jännittävää kyllä Doré sekä Saksassa Wilhelm Busch (Max ja Moritz oli vain yksi työ monien joukossa) olivat erittäin selviä kaupallisia yrittäjiä. Huippunimistä voi sanoa, että keskiajalta alkaen myös parhaat taiteilijat (Cranch, Holbein, Rembrandt jne.) jättivät jälkeensä sekä pornografisia että humoristisia piirroksia, ellei leski ennättänyt polttaa niitä. Ja herjapiirroksia löytyy runsaasti Rooman ja Kreikan muinaisuudesta.

Näin ajatellen Kari Suomalainen onkin perustyyppiä eli valtaeliitin miellyttäjä. Piirtäjä haluaa menestyä, rikastua ja olla kuuluisa. Myös tutkimuksissa aika paljon käsitelty narri-ongelma ja ehkä vahvimmin Mihail Bahtiniin liitetty arvojen ylösalaisin kääntämisen ajatus, kouluesimerkkinä 1500-luvun Rabelais, kertovat että jotkut osaavat pilkata vallanpitäjiä ja saada siitä kahmalokaupalla kultaa ja kunniaa.

Oma suosikkini on tietenkin Archipoeta ja hänen ympärillään olleet goliardit eli vagantit, jotka jo sydänkeskiajalla kirjoittivat hivelevän taidokkaita ja henkeäsalpaavan herjaavia, myös jumalaa pilkkaavia runoja yleiseksi riemuksi. Runojen kokoelma tunnetaan nimellä Carmina Burana.

Vanhoista niteistä – kuvassa Sorsa sanoo Karjalaiselle: ”Täyskäsi – kaksi kunkkua ja kolma jätkää”, käy ilmi, että ihmiset ostivat hulluina Kari alkuperäispiirroksia. Niitä oli ainakin ennen kehystettynä seinällä myös erilaisissa johtokunnan huoneissa ja ministeriöissä. Karin pilkkaamaksi pääseminen oli tavaton kunnia. Omistajatiedot on merkitty kuvien yhteyteen.

Jopa Wikipedian suppeista elämäkertatiedoista ilmenee, että myöskään Kari ei ymmärtänyt lähteä ajoissa eläkkeelle. Hän oli syntynyt 1920, ja viimeistään 1987 myös työnantaja, Helsingin Sanomat, oli kyllästynyt häneen. Itse hän oli silminnähden kyllästynyt itseensä.

Koska Kari Suomalainen luettiin empimättä korkeakulttuuriin, maan suuriin nimiin, hänen yksityiselämänsä jätettiin tonkimatta. Sieltä löytyy joukko suoria selityksiä. Hänen kotinsa – taiteilijavanhemmat – lienee ollut poikkeuksellisen toraisa. Koulunkäynti (Helsingin normaalilyseo) ei häneltä onnistunut, sota jätti salatut jäljet, ensimmäinen vaimo, Tyko Sallisen tytär Irja Salla, kukistui mielisairauteen, avioliitto Lippe Hokkasen kanssa lienee ollut myrskyisä, perhesuhteissa ajoittain tragiikkaa. Häntä on kuvattu vakavasti alkoholisoituneeksi. Hänelle lienee ollut todellisia ja luuloteltuja tauteja. Kadulla tai tilaisuuksissa hän oli todella kummallinen näky vanhana miehenä, pää oudosti vinossa, pakkoliikkeitä. Tosin häntä näki hyvin harvoin, ja kun hän lähti asioille esimerkiksi kustantajan luokse, asiana oli aika usein rettelöinti. Kaikin puolin tavallinen taiteilija siis.

Minulla on odottamassa blogikirjoitus, jossa väitän, että Reino Helismaa, Esa Pakarinen ja nämä muut, olivat ”kommunisteja”. Noin kummaa nimitystä käytettiin ainakin 1950-luvulla perityn arvojärjestelmän uhmaajista.

Osittain samaan aikaan toiminut lisensoitujen humoristien keskeinen kaarti koostui hyvin oikeistolaisista henkilöistä, joista juuri Kari Suomalainen edusti jo puoli vuosisataa sitten asenteita ja arvoja, joilla Timo Soini on nyt saanut suurta suosiota. Kari oli ensimmäinen perussuomalainen.

Pakinoitsija Olli (Väinö Nuorteva) ei juurikaan kajonnut avoimesti poliittisiin aiheisiin, paitsi tietenkin sota-aikana. Hän oli Uuden Suomen pakinoitsija, eikä hänen isänmaallisuudestaan ja yleisestä oikeistolaisuudestaan ollut koskaan epäilyä. Tosin neuvostovakooja Kerttu Nuorteva oli samaa sukua.  Ollista olisi kiva kirjoittaa, mutta kokemukseni mukaan hänen aiheensa ja huumorinsa on vanhentunut paljon pahemmin kuin Karin. Laaja tuotanto, jonka itse luin aikoinani koirankorville, ei innosta muista kuin nostalgikkoja.

Kolmas oli Palle, Reino Hirviseppä eli Reino Palmroth, papin poika ja ainakin sodan loppuun asti poliittisesti kokoomuksesta oikealla. Vaikka joku ei sitä haluaisi, minusta on vääryys, ettei häntä mainita Helismaan, Vainion, Juicen ja muiden superluokan riimitteleijöiden yhteydessä. Palle nimittäin oli erittäin hyvä ja ajoittain erittäin hauska, ja hän keksi radiorevyyn (Palle ja Kalle) kauan ennen Helismaata. Ja herrojen ero oli valtava. Toinen kadettiupseeri, toinen korostetun, ehkä haetun kansanomainen ja epäkunnioittava. Palle ei tietenkään ollut ensimmäinen hienojen huumorilaulujen tekijä. Hj. Nortamo oli etenkin ei-raumankielisissä lauluteksteissään lähes ylittämätön. Taustalla on piilossa Ruotsissa 1700-luvun lopulla toimineen C.M. Bellmanin hahmo. tämä puolestaan oli maailmanluokan nero, mitä ruotsalaiset eivät valitettavasti ole huomanneet.

Moni sanoo, että nykyisten pilapiirtäjien laimeus on Karin vika. Kari oli ylittämätön. En ole varma tuosta. Kyllä hän oli erittäin hyvä – parhaimmillaan – mutta aika muuttui. Piirrokset syrjäytti painatteista valokuva, ja tätä nykyä hengen jättiläiset tuntuvat olevan kiinnostuneita sarjakuvasta. Tarkasti katsoen sekä Carl Barks että Hergé olivat myös pilapiirtäjiä ja tällä hetkellä Suomessa alanhuippuja ovat Juba ja Jarla.