Isäin henki

Eilen kirjoitin ihmisistä, joilla ei ole henkeä. Se ymmärrettiin varmaan oikein. Pyysin anteeksi ja jäin miettimään, kevennetyssä sävyssä.

Mielessäni oli luultavasti meriraukka, joka mainitaan kirjoituksessa, ja yleisemmin zombi, joka on vielä sovelias haukkumasana.

Zombi näyttää kuitenkin virheelliseltä tässä yhteydessä, sillä kun nyt katsoin tämän voodoo-termin merkityksen, kysymyksessä on henkiin saatettu kuollut ruumis. Onko zombilla henki, se jää nyt erikseen pohdittavaksi.

Ongelma sai minut kuitenkin kysymään asiantuntevalta kasvatustieteilijältä, milloin henkiset arvot poistettiin Suomen koululaitoksesta, ja jatkamaan ihmettelyä, kuka keksi ”lukuaineet” ja niiden keskiarvon, ja milloin niistä luovuttiin.

Asiat jäivät tälläkin kohdin epäselviksi. Itse osallistuin ahkerasti henkisiin kilpailuihin, jotka järjestettiin aina koululla, oppikoulussa. Kirkkoherra ja kanttori olivat yleensä mukana arvioimassa soitto- ja lausuntosuorituksia, ja opettajia tietysti. Tavallisin pianokappale oli ”fyyr eliselle”, ja musiikillinen arvo määräytyi kai sen mukaan, menikö siirtyminen trio-osaan läheskään kohdalleen, siis tämä trimp-trimp-trimp-tararimp.

Joka toinen vastaantulija tuttavapiirissäni tunnustaa kärsineensä syvästi ja kokeneensa hankaluuksia, puutetta ja vainoa myöhemmässä elämässä siksi, että keskikoulun todistukseen oli jäänyt kemiasta kutonen tai fysiikasta vitonen. Jopa työnantajilla oli tapana tutkia lukuaineiden keskiarvo, ja eri tiedekuntiin pyrkiessä siitä sai pisteitä.

Järkeilisin että ”lukuaine” tarkoittaisi aineita, joihin oli oppikirja. Lukuaineita eivät olleet voimistelu ja urheilu, laulu ja piirustus ja mitä niitä olisi ollut.

Nyt, kaiken jälkeen, tuntuisi tarpeelliselta, että joku yrittäisi löytää vanhasta opetuskäytännöstä ja etenkin oppikirjoista syyn maamme luonnontieteelliseen kehittymättömyyteen. Kun viimeksi selvittelin asiaa, pintapuolisesti tosin, vaikutelmaksi jäi, että matematiikassa ja fysiikassa on edelleen samaa henkeä kuin ennen vanhaan laulussa. Arviointi tehtiin puolihuolimattomasti asteikolla hyvä – huono, ja se oli lopullinen.

Jos alle kymmenvuotias koululainen arasteli, hänelle pantiin laulusta viitonen tai viiva, ja hän oli lopun ikäänsä ”huono laulaja”. ”Ei ääntä”, sanottiin. Tiedän muutamankin tapauksen, joissa henkilö on kohonnut kansainvälisen tason muusikoksi kansakoulun viitosella ja ainakin yhden tilanteen, jossa muinoinen opettaja on ällistynyt pahanpäiväisesti kuullessaan, ettei arvostelu ehkä osunut aivan oikeaan.

Vastaavasti jokin voima sai osan oppikoulun opiskelijoista päättelemään itse itsestään, että ruotsi tai saksa tai matematiikka ei suju. Minun aikoinani osalle tytöistä oli kunnia-asia olla oppimatta algebraa ja geometriaa. Tämä jako näkyi myös opettajien sukupuolijakautumassa. Ei tule mieleeni naispuolisia matemaattisten aineiden opettajia 50-luvulta. Teknillisen korkeakoulun luvut ovat myös lohduttomia, vaikka on olemassa ainakin yksi ikäiseni naispuolinen tietojenkäsittelytieteen huippuosaaja.

Vanhoista oppikirjoista on paljon pahaa sanottavana. Ainakin sata vuotta kouluhallituksen oli hyväksyttävä kirja, jotta sitä voitiin käyttää koulussa. Kuinka ollakaan, hyväksyjät ja heidän kaverinsa ahkeroivat julkaisemalla kirjoja, jotka sitten hyväksyttiin. Yliopettajien Jacobsonin ja Nyströmin kielten oppikirjat olivat käytössä jokseenkin sellaisenaan noin 75 vuotta. Ne jauhoivat kirjoittajilleen loputtomasti rahaa, mutta kyllä myös kustannusliikkeiden talous perustui aika pitkälle niihin. Suomen kirjallisuuden suuria menekkiteoksia on tietysti E.N. Setälän ”Suomen kielioppi”. Setälä oli merkittävä poliitikko ja eräässä vaiheessa opetusministeri. Kyllä hän oli mainio kielentutkija, mutta osasi hän tukeutua toistenkin työhön.

Ehkä kansakoulun ja oppikoulun historiasta voisi rakentaa suomalaisen sielunmaiseman. Olen sattuneesta syystä saanut käsiini nipun vanhoja kouluvihkojani ja konseptipapereita, joihin olen laatinut aineita. Niistä päätellen sielunmaisemaan olisi lisättävä pakinakirjallisuus ja luultavasti osa hengellistä kirjallisuutta.

Kun olimme päässeet ylioppilaiksi, olimme tosi sivistyneitä Suomen tasavallan kansalaisia ja hallitsimme hyvin vaadittavan tietomäärän. Se merkitsee, että olimme yhtä hyvin selvillä siitä, mikä tieto ei ole tarpeellista.

Vieläkö elää isäin henki? Vieläkö on miestä Pohjolassa? Luulen yhä vahvemmin, että tapahtumista köyhäksi väitetyllä 1980-luvulla tapahtui jokin suuri romahdus. Hyväksytyt kulttuurit ja oppimäärät muuttuivat, hajautuivat, rapautuivat.

Olen eri mieltä kuin enemmistö siinä, että 1970-luvun alun stalinismiksi kasvanut vasemmistolaisuus ei kuitenkaan ollut kovin merkittävä tapahtumasarja. Se oli laajemmin tarkastellen aika tyypillinen valtaeliitin keskinäinen kilpailu. Stalinistien puolella pistäytyneet ja SDP:n vasempaan siipeen kallistuneet ovat johtaneet maatamme yli 20 vuotta, ja nyt ihmetellään aivan perustellusti nykyisiä johtajia. Millainen on todellisuudessa heidän katekismuksensa? Sitä en tiedä. Kysyä kai saa, ja kysyn myös itseltäni, sillä vaikka kuulumisestani valtaeliittiin voi perustellusti keskustella, tunsin ja tunnen niitä ihmisiä. Näistä nykyisistä pää- ja muista ministereistä ja pää- ja muista johtajista en tunne juuri ketään. Se tietenkin puhuu hyvää heistä.