Vanhoja vesiä

Jotkut hurjapäät uhosivat sotien loppuvaiheessa siirtyvänsä Saimaan saarille sisseiksi. Ja juuri näin tapahtui. Me suomalaiset siirryimme joukolla ”Saimaan saarille”.

En ole sen seudun hyvä tuntija, mutta joitakin kymmeniä kesiä tienoolla viettänyt. Kyllä siellä on kuulkaa herroja harvassa!

Julkaisin kerran sellaisenkin kirjan kuin ”Riitamaa”. Se oli näitä runokokoelmia, jonka kielenkäytön sotaisuuteen ei monikaan kiinnittänyt huomiota. Yksi näiden runokirjojen teemoista oli väite, että asun esi-isieni mailla. Kun löysin sen pronssikautisen muinaishaudan Saimaan rantatöyräältä, josta olin ostanut tontin omakseni, väitin huvikseni, että kun hauta avataan, joku Kemppinen sieltä löytyy. Säämingin pohjoisosat olivat tuhat vuotta sitten Äyräpään seudun talonpoikien eränautintoja, ja isänpuoleinen sukuni on nimenomaan Äyräpään seudun talonpoikia. Sekä Kemppisten että Veijalaisten peru on jossain Vuoksen varressa, luultavasti alueella, jolla viimeksi sijaitsi Hiitolan pitäjä.

Moninkertaiselta rajalta, jonka väärällä puolella sijaitsee Kemppinen-niminen talokin, pääsee suoraan vesiä myöten Haukivedelle ja siitä hiukan kauemmas kuin sielu sietäisi.

Kirjan nimi liittyy väljästi myös vanhalta kartaltakin löytyvään mainintaan. Tuo Oravin seutu oli väylällä, jonka kohtaan karttaan oli riipustettu ruotsiksi ”vanha talvitie Karjalaan”. Kuva on eräässä Rantasalmen historiassa. Ahvensalon kylä kuului pitkään Rantasalmeen eikä Sääminkiin.

Itse alue on sellaista laatua, että siellä on ainakin kolmen suuren rauhan rajamerkit. Eräässä vaiheessa tuo Oravin seutu kuului Ruotsiin, mutta parikymmentä kilometriä etelämpänä oli Venäjä. Rajamerkkiä näytetään halukkaille ilmaiseksi.

Vielä isonvihan jälkeen 1700-luvulla tilanne oli se, ettei rajalla todellakaan ollut piikkilankaa eikä miinakenttiä. Oli yksi tai kaksi rajaratsastajaa, joiden tehtävänä oli kuljeskella Haminasta Savonlinnan ohi ja takaisin siltä varalta, että löytyisi jotain mielenkiintoista verotettavaa tai tullattavaa. Yleensä ei tainnut löytyä.

Niinpä tämä Suomen symboliksi kohottamani alue oli epäselvää seutua, joka maksoi veroa milloin länteen, milloin itään, mutta mieluummin toki ei kumpaankaan suuntaan. Aikakaudelle tyypillisesti se oli riitamaata eli aluetta, jonka isännyys oli ainakin yksityiskohdissaan epäselvä ja jossa luonnonolosuhteet auttoivat puikahtamaan piiloon, kun vouti tai kuninkaan tai tsaarin miehet tekivät asiaa niille kulmille. Veroja ei pahemmin maksettu, veloista ei vastattu ja kouluja ei käyty. Lähin kaupunki Viipuri oli oikeastaan Saimaan kanavan valmistumiseen asti vähäpätöinen pikkukaupunki, jossa itsensä johonkin julkiseen tehtävään nimittäneet puhuivat ruotsia tai saksaa. Venäjä tuli valikoimaan vastas myöhemmin.

Kolmas kirjan nimen tarkoitettu merkitys on viittaus kahden maailman lapsiin. Tuota sanontaa käyttivät aikoinaan heränneet, joskus myös itsestään. Itse olen asioista useimmiten kahta mieltä tai ainakin kahden vaiheilla. Kirjan nimeksi olisi sopinut muodikkaammin eli snobistisemmin ”Kolmen vaiheilla”.

Tuo edellinen ei ollut mainos. Kirjojeni olemassaolo ei ole salaisuus, eikä niitä kannata lukea, jos ne jostain löytäisi. Tavallista, kirjalliselta tasoltaan keskinkertaista runoutta.

Kuriositeettinen lisään, että viimeisen runokirjan nimioli ”Äkkisyvä”. Erikoinen arvaus, koska seuraavana vuonna vaimoni kuoli. Muistan ajatelleeni, että onhan se niinkin.

Kun isäni kuoli vajaa vuosi sitten, ajattelin että sitähän minä sanoin. Kun tarpeeksi vanhaksi elää, niin kyllä siihen lopulta kuolee. Äidinisän viimeiset sanat olivat monumentaaliset: so long. Ei hän osannut englantia, mutta oli varmaan oppinut tuon aforismin veljeltään, joka oli ollut timpurina Kaliforniassa.

Tietysti koko Suomi on riitamaa, josta kolme lähinaapuria ovat olleet eri aikoina kiinnostuneita; se kolmas on tietenkin Saksa. Väitetään että amerikkalaisista näytelmäkirjailijoista yksi (O’Neill) oli sitä mieltä, että ihmisen on pidettävä illuusioistaan kiinni, kun taas joku toinen (Arthur Miller) ajatteli, että harhoista voisi yrittää vapautua.

Itse haluaisin pitää kiinni harhaluuloistani ja lisäksi myös kuvitelmista. Parina päivänä puheena ollut pilapiirtäjä Kari Suomalainen edusti kulttuurista hegemoniaa ja osoitti, ettei kansallisia aarteita tarvitse oikeastaan olla edes olemassa, mutta silti niitä voi olla aihetta puolustaa. Luin Karin kaikki kirjat sitä mukaa kuin niitä ilmestyi 1950-luvun alusta, ja kai ne tekivät syvän vaikutuksen.  Minulla on samat konservatiiviset arvot musiikissa, kirjallisuudessa, taiteessa jne. Vihamielisyyden Kekkosta kohtaan ja epäluulon politiikkaan olen ehkä omaksunut samasta lähteestä. Mitä lopuksi tulee oikeistovihamielisyyteeni tai otaksuttuun vasemmistolaisuuteeni, niin kyllä siellä riitamaalla on tapana tunnustaa juuri samaa uskoa kuin kulloinenkin kysyjä.

Se on sellaista seutua, että ajattelutapa muodostui jo ennen kuin kulttuurista ja hegemoniasta tiedettiin mitään. Se tiedettiin, ettei noilla karuilla mailla varsinkaan huonolla eräonnella varustetulla ole varaa mihinkään erikoisiin mielipiteisiin.

Toista on rintamailla, Varkaudessa ja mitä heitä onkaan siellä suuressa maailmassa.