Kansantuomioistuin

Verkkokeskustelua katselen joskus Helsingin Sanomien ja Ylen sivuilta. Se on tietenkin taikauskoa. Luulottelen, että nämä kaksi vanhaa suurmediaa olisivat kauttaaltaan kilpailijoitaan luotettavampia. Se ei taida pitää paikkaansa.

Tässä omassa blogissani olen ylpeä kommenteista ja haeskelen välillä keinoja saada aikaan keskustelua. Ja joskus se onnistuu. Tässä mielessä trollit ovat aika yhdentekeviä. Asiaa mietittyäni tulin joskus vuosi sitten siihen tulokseen, ettei täydellinen kommenttien julkaiseminen edistä mitään asiaa. Uusi ilmiö on kömpelö mainonta, jota tulee etenkin englannin kielellä. Sanotaan jotain perusteettoman mairittelevaa ja muka ohimennen mainitaan oma verkkopaikka. Ne jätän johdonmukaisesti julkaisematta. Henkilökohtaisia huvittelijoita hylkään myös joskus. Ellei kommentoijalla ole muuta sanottavaa kuin että Kemppinen on tyhmä, niin ei siinä ole paljon julkaisemista. Moni jaksaa kirjoittaa sanoen, miksi ja millä tavalla K. on tyhmä, ja se kuuluu asiaan ja julkaistaan ilman muuta.

Itse on ole koskaan kommentoinut verkkoon muutoin kuin omalla nimelläni, enkä tietenkään omaan omaan blogiini nimettömänä tai nimimerkillä.

HS ja Yle ovat ottaneet tavaksi viitata verkkokeskusteluun. Sääli etteivät ne ole tehneet mitään sen edistämiseksi. Uusi Suomi on arvostettava julkaisu. Sen sekavuutta vierastan ja mietin joskus, onko tarpeen toistaa ykkösuutisia. Samoin olisi hauska lukea joskus reportaaseja – esimerkiksi ”Asuntomessut – sairaiden aivojen tuotteita kaikkien ihmeteltävänä”.

Niin – miksi esimerkiksi viikon parhaita keskustelijoita ei palkita? Kyllä esimerkiksi satanen varmaan kelpaisi? – Tämä on vain keskustelua. Minulla ei ole sellaiseen mahdollisuutta eikä aihetta.

Sitä vastoin jaan mielelläni tilaa. On vain hauskaa, jos joku kirjoittaa pidemmin ja paremmin. Ellen voi muuta luvata, tässä on lukijoita, joiden herättely on melkein keneltä tahansa pitkä työ.  Olen valmis menemään niin pitkälle, että jos joku kirjoittaa niin pitkän ja mielenkiintoisen kommentin, että se tulee lähelle tässä yllä pidettyä kahden liuskan mittaa, julkaisen sen erikseen eri päivänä ja otsikolla ”Kommentti (…)”

Näyttää nimittäin kovasti siltä, että arvovaltaisenkin median keskustelupalstoilla näkyy ja kuuluu erikoislaatuinen luonnevikaisten veljeskunta. Heillä on korostunut tarve morkata toisia ja esittää omissa nimissään villejä väitteitä, joita he saattavat suorastaan pitää tosina. Ja silloin jotkut saattavat erehtyä uskomaan.

Näinä päivinä hätävarjelu eli omenavarkaan ampuminen on keskusteluttanut. HS:n keskustelun aloittaa joku toteamalla, että Suomessa tuomitaan aina rangaistukseen rikoksen uhri.

Tuollaisen väitteen kohdalla tarvittaisiin blogin isäntää tai muuta moderaattoria ärähtämään.

Voi olla, että ne muutamat kymmenet hätävarjelujutut, jotka Suomessa vuosittain ratkaistaan, tuntuvat monista vääriltä. Meillä kun on ja on ollut sata vuotta se ajatus, että hätävarjelun ja sillä torjutun oikeudenloukkauksen on oltava samaa paria. Siis omenavarasta ei todellakaan saa karkottaa ampumalla haulikola kohti.

Kukaan ei ole huomauttanut, että asuntoon tunkeutujan karkottaminen ampumalla ei ole ainoastaan hyvin arveluttavaa lain kannalta. On muitakin näkökohtia. Amerikkalaisten käsiaseiden määrästä puhuttaessa olisi syytä huomauttaa, että kymmenen metrin päästä ja sitä kauempaa tavallinen kansalainen ei osu pistoolilla kehenkään. Lännenelokuvista saa koko lailla väärän kuvan.

Vuosikymmeniä sitten ammuimme pojan kanssa varuskunnan radalla. Minulla oli isopistooli, mutta pidin enemmän Waltherin olympiapistoolista. Ilman kehuttavaa harjoittelua opin puolessa vuodessa osumaan kohtalaisen varmasti mustalle eli ihmisen kokoiseen maaliin, kun sain keskittyä ja tähdätä rauhassa. Aikaa tarvittiin tuollaiset 15 sekuntia.

Hätävarjelu- tai itsepuolustus tilanteessa poliisin omiltaan ennen vaatima 30 laukausta kuukaudessa ei riitä yhtään mihinkään. Sellaisen harjoittelun jälkeen on viisainta tyytyä pamppuun tai perääntymiseen. Tositilanteessa saattaa menestyä henkilö, jolla on kahden tai kolmen vuoden kova koulutus ja jatkuva harjoittelu päällä.

Toisin sanoen: yöpöydän laatikossa säilytetyt, romanttisista syistä usein liian karkeakaliiperiset aseet ovat käyttökelvottomia. Neuvo rikollisille: käykää kimppuun vain, mielellään heittäytymällä. Toista laukausta ei tarvitse pelätä, koska aseen laukaissut kansalainen säikähtää ääntä ja rekyyliä niin pahasti, ettei hänestä ole hetkeen sihtaamaan.

Ellette usko, menkää hirvikokeeseen. Se on aika helppo; kukaties pystyisin pääsemään siitä läpi kunnolla harjoiteltuani, ja kivääri on niin paljon pistoolia helpompi ase. (Torjuakseni vastaväitteen: nämä kouluampujat ja vastaavat tulittavat noin käsivarren etäisyydeltä.)

Jutun kuva viittaa vain ampumistaitoon. Itse en ole koskaan metsästänyt. Toisaalta minulla ei ole mitään sitä vastaan, että toiset metsästävät. (Edelliskerrasta kalastamassa taitaa siitäkin olla pari vuosikymmentä. Poika osoittautui jo keskenkasvuisena paljon paremmaksi siinäkin lajissa.)