Ystävät ja puoluetoverit

Elämäkertateoksissa hauskinta on päästä silmäämään epävirallisia totuuksia. Olen perehtynyt kohtuullisesti maalaisliitto-keskustapuolueen vaiheisiin Suomen historiassa ja siksi ostin ilman muuta tasavallan presidentiksi kohonneen Lauri Kristian Relanderin elämäkerran.

Relanderilla oli se kummallinen tapa, että hän presidenttinä ollessaan kirjoitti matkakirjoituskoneella usein heti tapaamisten tai neuvottelujen jälkeen päiväkirjamerkinnät ja illalla yhteenvedot. Hieno valikoima hyvin laajasta aineistosta ilmestyi kauan sitten Eino Jutikkalan toimittamana. Luin sen silloin. Relanderin hahmo jäi hiukan askarruttamaan.

Vieläkään en tiedä, oliko hän hiukan hupsu maataloustieteen tohtori, josta tuli kohtalon oikusta valtionpäämies, vai päinvastoin taitava taktikko.

Erkki Vasaran yli 800 sivusta vasta sata lukeneena en tiedä mutta luulen jääväni vaille vastausta tuohon kysymykseen. Presidenttejä ja sen kaltaisia on tunnetusti ainakin kahta lajia. Toista edustavat esimerkiksi Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto. He ovat täysin vakuuttuneita kyvyistään ja kutsumuksestaan ja kykenevät toimimaan hyvin pitkäjänteisesti ja salaa. Koiviston arvellaan aloittaneen vaalikampanjansa jo 1960-luvulla, mutta silti hänen nousunsa tuli epämiellyttävänä yllätyksenä sekä Kekkoselle että rakkaille puoluetovereille.

Rytistä kuvittelisin, että hän oli rehellisesti vetäytynyt politiikasta Suomen Pankin pääjohtajaksi tehtävään, johon hänet nimitettiin järkyttävän nuorena. Paluu politiikkaan johtui sodasta, ja arvelen, että hän ei ollut alkuunkaan ”poliittinen eläin” eikä todellakaan nauttinut olostaan pääministerinä ja presidenttinä.

Nähdäkseni kaikkialla maailmassa on suuria poliittisia ja liike-elämän johtajia, jotka ovat nousseet tehtäviinsä samalla tavalla kuin Hadrianus keisariksi. Edellisen keisarin juuri hengiltä nirhanneet pretoriaanikaartilaiset ymmärsivät, että tämä silminnäkijä olisi hyvä tappaa saman tien tai toimittaa tehtäviin, joissa hänestä ei olisi haittaa isänmaan miehille. Ja niin hänet huudettiin keisariksi. Tehtävissään hän kuitenkin oli koko pitkän keisariporukan parhaita.

Relanderin poliitikon ura sai yllättävää painoa, kun myöhemmin talvisodasta tunnetta A.K. Cajander metsätieteen professorina yllättäen lyttäsi hänen dosentuurihakemuksensa ja siten käytännössä yliopistouransa.

Olen näitä hakemuksia sen verran nähnyt ja kirjoittanutkin, että tunnistan tyylin. Useimmista väitelleistä tohtoreista pystyy sorvaamaan heikon tutkijan ja taivaanrannassa siintävään professuuriin sopimattoman. Yhtä helppo on asiantuntijalausunnossa arvioida – näitäkin olen nähnyt turhan paljon – tutkijana köykäinen ja opettajaksi täysin soveltumaton henkilö ykköseksi eli istuttaa hänet professorin tuolille.

Yhtä mielenkiintoista on havaita, että maalaisliitossa lähimmät ystävät puukottivat Relanderia minkä ehtivät. Profeetta Alkio tuomitsi hänet vähän väliä, kollega Sunila samoin, ja nouseva suurmies Kyösti Kallio taisi tuntea syvää henkilökohtaista vastenmielisyyttä Relanderia kohtaan.

Vastenmielisyyteen saattoi vaikuttaa se Kyösti Kallion elämänkerroista ilmenevä tosiasia, että häneltä ei Oulun lyseon käyminen onnistunut ollenkaan. Suurin kanto kaskessa oli ruotsin kieli, josta hän ei saanut taotuksi päähänsä edes alkeita.

Relander oli kaksikielinen, kotikieli alkujaan ruotsi mutta kasvinympäristö täysin suomenkielinen Kurkijoki Laatokan rannassa ja Viipurin koulu suomenkielinen.

Ennen kansalaissotaa eduskunnassa vielä arveltiin, että puhemiehen pitäisi ymmärtää esimerkiksi ruotsin kielellä tehty ehdotus lakialoitteen hylkäämisestä. Kun maalaisliitto menestyi, Relanderista oli sitten pakko tehdä puhemies. Alkiokaan ei osannut toista kotimaista.

Kansalaissodan jälkeen maassa käyneet amerikkalaiset diplomaatit kuvailivat Relanderia miehenä, joka puhuu huonoa saksaa (englantia ei siihen aikaa osannut kukaan) ja kiroilee kauheasti, kun ei muista sanoja.

En nyt mene väittämään, että Relander olisi ollut maalaisliiton kansanedustajista ainoa sisäsiisti (papin poika ja maisteri, sitten tohtori), mutta mieleen tulee vanha vitsi, jonka mukaan Kaisa-emäntä oli muistuttanut Kyösti Kalliolle tämän matkustaessa myöhemmin maailmassa presidentin virkaa hoitamaan, että siellä linnassa ei sitten saa kuseskella portailta niin kuin kotona Nivalassa.

Joskus tulee mieleen, että jospa Mannerheim olisi kirjoittanut muistelmat tai jos hänestä olisi elämäkerta… (Siltä varalta, että joku nyt kiirehtii valistamaan minua, että on hänestä julkaistu yhtä ja toista, haluan siis sanoa, että mitä maailmanmies mahtoi mielessään ajatella erinäisissä tilanteissa?)