Paimen ja professori

Isäni oli paimenpoikana Joutselässä Kivennavalla, minä en.

Toisaalta työllistyimme molemmat ongelmattomasti.

Viittaus kohdistuu kuvan kirjaan, joka on vuodelta 1966. Sen mukaan vähiten arvostettu työ Suomessa oli paimen, joka hävisi selvästi kengänkiillottajalle, asiatytölle ja rännipojalle.

Professori oli kolmas, edellä vain korkeimman oikeuden presidentti ja pääministeri, mutta jälkeen jäivät ministeri, piispa ja maaherra. Lakitieteen ja filosofian tohtori sekä hovioikeuden jäsen kuuluivat nekin 15 kärjessä ryhmään tavattomasti edellä ”suuren yhtiön johtajaa”.

Tämä vitsikkyydestä. Yliopistokoulutus ei tahdo enää johtaa mihinkään. Uutisissa puhutaan katastrofista. Mielestäni se on hiukan lievästi sanottu.

Vitsailu aivan viisaan ja aikoinaan arvostetun sosiaalipsykologisen tutkimuksen turvin johtuu syystä. Meillä yritystoiminta on ollut ainakin sata vuotta aliarvostettua, kohdin jopa halveksittua.

Sanaa ”byrokratia” käytetään enimmäkseen väärin. Se tarkoittaa virastovaltaa ja toimi etenkin Preussissa erittäin hyvin vuoteen 1914. Voi olla, että se vähän hallinto ja vallankäyttö, jota Venäjän keisarikunnassa saatiin aikaan, oli byrokratiaa. Siten sanalla on sijansa myös Suomessa vuoteen 1917.

Tuosta termistä lähtee purkautumaan Suomen ja Ruotsin suuri ero. Ei se Ruotsin malmi niin valtavan suuri tekijä ollut, ja oli meilläkin Outokumpu. Ruotsi suuntautui selvästi elinkeinoelämään 1900-luvun alusta ja sai aikaan ammattiyhdistysliikkeen ja siihen liittyvän työväenpuolueen, jotka olivat käytännössä aivan samaa mieltä siitä, mistä raha tulee.

Suomessa jalostusasteeltaan heikko metsäteollisuus tukeutui pätkätyöhön eli pientilallisten ja tilattomien työpanokseen. Nuo sanat tarkoittavat jätkää eli metsätyömiehiä. Ruotsilla oli vuonna 1900 5 – 10 maailmanlaajuisesti menestynyttä innovaatiota AGA:n majakoista ja Ericssonin puhelinkeskuksista dynamiittiin ja Primus-keittimeen. Suomessa ensimmäinen lienee olut Nokian GSM noin vuonna 1998. Emmekä me koskaan keksineet mitään sellaista kuin Clas Ohlsson ja Ikea tai Abba tai Peppi Pitkätossu tai Ingmar Bergman.

Suomessa nuoren ihmisen asiat olivat kaikin puolin hyvin, jos hänestä tuli lääkäri tai sairaanhoitaja valtion sairaalaan, lakimies valtion tai kunnan virkaan tai opettaja nopeasti kasvaneeseen koululaitokseen. Luultavasti akateemisten tutkintojen ylikorostus on tuota perua.

Minun piti mennä Amerikkaan asti ennen kuin ymmärsin, että parhaat tutkijat eivät ole itsestään selvästi professoreita. Professorit kouluttavat tutkijoita ja nämä perustavat firmoja. Jopa Saksassa jollain kumman tavalla kuului olla tohtori tai dosentti, mutta oliko sitten professorikin, se ei kiinnostanut. Ranskassa taas kieli hoitaa asian. ”Professeur” on oppikoulun opettaja, yliopiston luennoitsija jne. Meikäläisittäin käsitetty oppituolin haltija on ehkä ”professeur agrégé”. En ole viitsinyt kysyä keneltäkään suomalaiselta professorin arvonimen kantajalta, kuinka usein ulkomaalaiset kysyvät, missä he opettavat.

Ainakin 50 vuotta sotien jälkeen merkittävä osa kansaa uskoi, että ongelmia aiheuttavat kapitalistit. Sitä ei selitetty kovin tarkoin ennen 1970-luvun stalinistien esiinmarssia, ketä nämä kapitalistit ovat. Siinä vaiheessa alettiin sanoa, että heihin kuuluvat pankkiirit ja rahamiehet ja ennen kaikkea yrittäjät eli työnantajat.

Nyt kun kaiken kaikkiaan ei ole paljon työtä, mitä antaa, ihmetellään tilannetta. Sosialisointi on kadonnut sanana kielestä mutta yksityistämisellä on huono kaiku. Kun vaikein kysymys on, mistä saada rahaa, meillä keskustellaan vain siitä, miten jakaa rahaa, jota ei ole. Tämä viittaus tarkoittaa etenkin kuntauudistusta.

Tämä alkaa nyt kuulostaa hälyttävän oikeistolaiselta, joten on aika sulkea suunsa. Yksi virike motkottamiseen oli lukemani lause: kirjallisuus on demokraattinen taide. Minun korvissani ”demokraattinen” johonkin villiin asiayhteyteen siirrettynä kuulostaa edelleen kansandemokraattiselta ja tuo mieleeni ajat, jolloin ajettiin demokratiaa työpaikoille ja kouluihin, joissa työntekijät ja koululaiset tunnetusti eivät ole vastuussa toimintansa tuloksellisuudesta. Ajatus on mielestäni edelleen kummallinen.

Mutta nostakoon myös anarkismi päätään: tähdennämme ihmisoikeuksia ja perusoikeuksia ja vaikenemme visusti siitä, että niitä oikeuksia ei ole osakeyhtiöillä eikä oikeushenkilöillä. Ne eivät niitä tarvitse. Niiden vain on otettava huomioon toisten, käskyvaltaansa kuuluvien oikeudet.