Hyvät toverit

Oudoksuisin, ellei Tuomiojalla olisi jonkinlaista luonnosta muistelmiksi. Toisaalta jälki voisi olla vielä parempaa, jos hän antaisi jonkun toisen kirjoittaa tarinan, joka voisi mielelllään alkaa koulunkäynnistä Lontoossa ja SYK:ssa, tietokilpailumenestyksestä televisiossa ja ohjelmasta I.-C. Björklundin kanssa, sekä Teiniliiton ajoista.

Asiaan kuuluisi sukutaustan selvitys. Silloin loppuisivat myös kummastelut herraspojan kohtaloista. Hella Wuolijoki eli isoäiti oli virolainen ylioppilastyttö, mutta tämä mies, Sulo Wuolijoki, erittäin merkittävä henkilö hänkin. Wuolijoet olivat rusthollarisukua ja valtiopäivämiehiä. Erkki on hiukan totuutta muuntaen senaattori kolmannessa polvessa. Sulo Wuolijoki toimi laajasti luokkatovereittensa Otto Wille Kuusisen ja Edvard Gyllingin kanssa ylioppilassosialistina suurlakon aikaan ja muun muassa suomensi yhdessä Yrjö Sirolan kanssa ”Kansainvälisen”. Sulon veli Wäinö Wuolijoki oli maan johtavia poliitikkoja. Hän oli ministeri Tannerin hallituksessa ja toimi myöhemmin suurlähetiläänä.

Jos Suomesta yrittää löytää todellisen kantakirjasosialistin, Erkki on ehkä ykkössijalla. Se että hänen isoisänsä sattui olemaan edistyspuolueeseen kuulunut Helsingin Sanomien päätoimittaja ja isänsä vapaamielinen pankkimies ja poliitikko viittaa Suomessa ani harvinaiseen poliitikkoperinteeseen suvun keskuudessa.

Sakari Tuomioja oli ministerinä Kekkosen hallituksessa 50-luvun alussa. Nämä kaksi ja Teuvo Aura muodostivat lahjakkaiden miesten triumviraatin, joka hajosi äkisti. Sakari Tuomiojan ura ulkoministeriössä ja YK:ssa oli samaa luokkaa kuin Ahtisaaren ja Max Jacobsonin. Mutta hän kuoli aivoverenvuotoon 53-vuotiaana. Mitä tämä vaikutti poikaan, sitä ei kai tarvitse arvailla.

Jos elämäkerta ilmestyisi ja olisi kaiken kukkuraksi rehellinen, siitä saisi lukea kummia. Vaikka Erkki oli jossain vaiheessa Kekkosenkin käpälöitävänä, hänhän oli nimenomaan Kekkosen mustalla listalla varhaisesta vaiheesta ja viimeistään Zavidovo-vuodon vuoksi. Lisäksi hän oli oman puolueensa kaikkein mustimmalla listalla, etenkin puolueen kellokkaiden Kalevi Sorsan ja Erkki Raatikaisen sekä monien muiden keskeisten demarien mielestä aivan mahdoton mies.

Samaa mieltä lienee ollut tuohon aikaan Tuomiojaa vanhempi Paavo Lipponen. Koivistosta en ole varma, mutta sellainen mielikuva minulla on jostain keskusteluista, ettei hänkään varsinaisesti pannut toivoaan Tuomiojaan. Eikä Tuomioja häneen.

Mielestäni on kummallista, että poliittisessa puolueessa pysyy hengissä marssimalla oman mielensä mukaan parhaaksi katsomaansa suuntaan. Tosin Tuomioja oli aika pitkään jäähyllä tosi  politiikasta Helsingin apulaiskaupunginjohtajana, mutta hän tuli takaisin. Hänellä on ollut vuosikymmeniä taipumus saada runsaasti ääniä. Siitä on kai pakko päätellä, että pääkaupunkiseudulla on jokin ryhmä, joka ajattelee eurooppalaisen sosialidemokratian perinteen mukaisesti – ja tämä ei viittaa Englannin labouriin eikä Palmen ruotsalaiseen sosialidemokratiaan, yhtä vähän kuin Erlanderin tai Hanssonin.

Ilman Tuomiojan ääniä aikoinaan vihreät ja sitten perussuomalaiset olisivat saaneet vielä enemmän kannatusta.  Olen näet taipuvainen arvioimaan hänen äänestämisensä yleiseksi protestiksi.

Tämä johtaa mielenkiintoisiin seuraamusväitteisiin. Tänään kuuntelin korva tarkkana, mitä Sixten Korkman sanoi perussuomalaisten Hesarin etusivun suurilmoituksesta. Käsityksekseni jäi, että politiikkaa on tehty totuudellisuuden kustannuksella suunnassa jos toisessakin.

Samoin luin vielä kerran eläkkeellä olevan Liikkuvan poliisin päällikön lausunnon lakkauttamisasiassa. En tunne asiaa riittävän hyvin, mutta miehen tunnen. Samasta asiasta puhuttiin televisiossa. Taipuisin tässäkin asiassa arvioimaan, että poliittista päätöksentekoa ohjaa kovin usein laskelma äänestäjien suhtautumisesta, kun toivoisin, että ohjaava elementti olisi järki. Lausunnossaan päällikkö pamauttaa hyvin ikävän näkökohdan. Liikkuvaa poliisia on yritetty perustamisestaan lähtien lakkauttaa kerran toisensa jälkeen. Tällä kertaa kuppikuntaiset, kansalaisten vahingoksi koituvat syyt on puettu säästämisen kaapuun.

Ja tästä pääsen takaisin Tuomiojaan ja poliitikon elämään.  Suvun miehet, toinen toistaan taitavampia ja tietävämpiä, kuten jo sanoin, näyttävät olleen vanhastaan vailla poliittisessa elämässä tärkeimpiä ominaisuuksia, nimittäin teräviä kyynärpäitä ja isoja jalkoja, jolla voi talloa toisia varpaille.

Henkilönä Tuomiojaa ei kai ole koskaan mainittu pääministeri- eikä presidenttiehdokkaana. Syy on tietenkin selvä. Ei ole riittävää kannatusta. Mutta on toinenkin syy. Poliitikolta odotetaan karismaa, kykyä olla miellyttävä myös iljettäville ihmisille, ja yleisesti niin sanottua säteilyä.

Mielestäni Tuomioja on tutkijatyyppi, jollaisen luulisi tapaavansa yliopistolla tai kansainvälisessä instituutissa. Kun olen, niin kuin eri yhteyksissä on käynyt ilmi, ollut miehen kanssa tekemisissä kohta 50 vuotta, voin korostaa kokemuksesta, että en ole koskaan nähnyt hänen käyttäytyvän huonosti. Mutta toisaalta tietty koleus eli karisman puute näkyy ja tuntuu. On meillä ollut sellaisia suurpoliitikkoja, siis tyyppiä Ståhlberg tai Ryti. En ole koskaan kuullut heitä mainittavan hauskoiksi herroiksi, vaan nimiin liittyy tänäkin päivänä jokin kuivakiskoisuuden ja jopa tosikkomaisuuden sävy.

Jolloin päädyn vanhaan virteeni. Elämässä ei ratkaise lahjakkuus, vaan sattuma. Jacques Monod kiteytti asian monta kymmentä vuotta sitten: Sattuma ja välttämättömyys. Nämä kaksi vaikuttavat maailmassa.