Wallander, haudattu

Henning Mankellin pieni Wallander-kirja ”Haudattu” on 2000-luvun alussa Hollannissa jaeltu liitännäiskirja, josta on nyt otettu painos yleiseen jakeluun. Ainakin näiden Ystad-tarinoiden kirjoittamisen Mankell lienee lopettanut.

Nyt suomeksi ilmestynyt kirja on aivan sympaattinen ja monin tavoin sävyiltään Maigretit mieleen tuova. Pääasia ei tässäkään ole murha eikä selvittäminen eikä sovitus, vaan ahdistus. Taas rikoksen uhri on poliisi, jonka täytyy selvitellä sitä, vaikka ei lainkaan tekisi mieli.

Rikostarinan liitteenä on Mankellin pieni kirjoitus rikosromaaneille ryhtymisestä ja muutama miete alalla toimisesta.

Mielelläni hoputtaisin ”dekkareiden ystäviä”, joista nykyinen arkkipiispa näkyy olevan yksi, lukemaan tuon esseen. Koska siihen tarjoutuu tilaisuus, täydennän sitä hiukan.

Rikos on yhteiskunnan kuvastin. Rikosromaani voi olla tärkeä, koska joskus se kuvastaa juuri sen, mitä yhteiskunta ei haluaisi nähdä, ja puhuu sellaista, mitä yhteiskunnassa ei ole tapana puhua. Parhaimmillaan se ei oikein ole valtaeliitin mieleen. Jos käy niin, kuten Mankellille, että rahaa maksavat ostajat ovat kuitenkin eri mieltä.

Tällainen on onneksi taiteessa tavallista. Elokuvassa Villin lännen tarinat eivät kerro Yhdysvalloissa 1870-1880, vaan elokuvien valmistusajasta. Esimerkiksi 1930-luvun vielä jotenkin huoleton eli pinnallinen maailma näytetään pahoina punaisina ja hyvinä valkoisina (Hyökkäys erämaassa), vaikka käy ilmi, että omissakin on luihua väkeä. Sitten 1950-luvulla ikä- ja sukupolviongelmat tunkeutuvat kuviin (Red River, Rio Bravo, Sheriffi). Jossain vaiheessa näkökulma kääntyy nurin (Pieni suuri mies), ja pitkän kehityksen lopussa on aika musta väkivalta (Armottomat).

Mankell kirjoittaa kuin kuka tahansa, hänen sankarinsa voisi olla jokainen, ja suurin osa hänen henkilöistään on jokamiehiä. Hänen kirjojensa raskasmielisyys on uskon, toivon ja rakkauden puutetta.

Ehkä hän – ja Ingmar Bergman – tuhahtaisivat silmänkääntötempulle, mutta mielestäni uskon, toivon ja rakkauden turha etsiminen on hengellisyyttä.

Rikoskertomuksista saattaa erehtyä. Kirjoittajat erehtyvät usein itsekin. Hallitsevaan asemaan nousee arvoitus, mysteeri. Arvoitus ratkaistaan. Kaikki on hyvin, ja viihde on tehnyt tehtävänsä eli ravinnut suunnilleen saman kuin pieni lasillinen vettä.

Itse asiassa arvoitus ja mysteeri eivät ole sama asia. Tyypillinen arvoitus on samanlainen kuin matematiikan tehtävä. Vastaus on jo kysymyksessä. Se on osattava johtaa sieltä perinteisten kaavojen ja yhtälöiden keinoin. Toisenlaistakin matematiikkaa on, mutta sen osaamista ei edellytetä korkeakouluissa.

Murhamysteerien kummallisen suuri määrä lyö silmille saduista ja jumaltaruista, ja parhaimmillaan se on kuin Matteuksen evankeliumi. Vaikka tekijä, teko ja motiivit on kaikki esitetty selkeästi, mysteeri jää. Tuon tekstin kirjoittaja tai kirjoittajat ovat turvautuneet hyvin kummalliseen, surrealistiseen keinoon. Teloitetun uhrin ruumis katoaa haudasta noin vain, vaikka oikeastaan sellaistakin osattiin varoa.

Lisäksi tarinassa on se klassinen, keskeinen piirre, että murhattava pakenee kohti kirvestä. Tuon tarinan motiivia jää kysymään, koska pääsiäistään pahoin lähestyvä sankari vihjailee jatkuvasti odotettavissa olevista tapahtumista.

Tässä Mankellin kirjaan liittyvä selitys tai essee tulee takaisin. On yllättävää, että kirjailija ilmaisee sen melkein suoraan. Taiteellinen teos, myös rikosromaani, tässä tapauksessa Mankellin Wallander-tarina, on myös ennustus tulevasta.

Realismi kaatuu tähän. Kysymyksessä ei voi olla selostus siitä, mitä on. Kysymyksessä on kertomus siitä, mitä on tulossa. Mankellin maailmassa tulossa on syksy ja talvi, liejua Skoonen pelloilla ja liejuun haudattuna luurankoja, jotka varmaan kolahtelevat säkkiin koottaessa. Bergmanilla tulevaisuus on talvinen, tyhjä kirkko, josta Jumala on poissa. Ihminen, esimerkiksi pappi, laahustaa alttarin ja sakastin väliä täysin yksin.

Ainoa valo on talven valoa, saitaa, sairasta ja pian päättyvää.

Hedelmistään puu tunnetaan, marjoista pensas. ”Haudatun” marjapensaiden alla on kuolleita, joista kukaan ei ole oikeastaan välittänyt, kuten ei elävistäkään.