Tarkoin katsomisesta

Tarkemmin katsoen ilmeet vaihtuvat isänmaan kasvoilla samaan tapaan kuin nyt tiedämme ihmisestä. Se muuan televisio-ohjelma (Lie to Me) pari vuotta sitten oli juuri niin älykäs ja oivaltava, ettei sitä sitten viitsinyt seurata muutamaa jaksoa enempää.  Siinä tällainen tohtori erotti paljaalla silmällä ne pienet ilmeet, jotka kasvojen sata lihasta panevat risteilemään ihmisen kasvoilla myös tilanteissa, joissa hän itse mieluummin kätkisi ne.

Kuunteleminen on erittäin vaativaa. Ehkä siksi hyvä käytös edellyttää, että on kuuntelevinaan, vaikka ei kuuntelekaan. ADHD-häiriöisillä aikuisilla on mielessään oma seuraava ja sitä seuraava repliikki ennen kuin keskustelukumppani on saanut monta sanaa suustaan.

Maku ei joidenkin tutkimusten mukaan tahdo mahtua edes kellokäyrälle eli normaalijakautuman rajoihin. Yhdeksänkymmentä euroa maksava viinipullo sisältää myös hyvin kokeneiden ja paljonharjoitelleiden koemaistajien mielestä jopa yhdeksänkymmentä kertaa parempaa viiniä kuin kympin tai viitosen pullo, myös jos niissä molemmissa on samaa viiniä.

ADHD:n sijasta autismiin taipuva lukija, jollaisia toivon teidän enimmäkseen olevan, ymmärtää esimerkistäni, että puhun tuossa asiasta, josta en tiedä mitään. Mutta erotan minä litteän veden vissystä. Syystä tai toisesta raanavesi on englanniksi ja ranskaksi lituskaista (flat / plat) kun taas vissy ja muut hiilihapokkeet ovat piereskeleviä (petillant).

Eikä meilläkin ollut aikojen alussa hölmöilevää hedelmäviiniä? Eikö juuri se saavuttanut nuorison jakamattoman suosion?

Nämäkin syvähenkiset ajatukset kiersivät mielessäni, kun käytin äitiäni kuulontutkimuksessa, ja hyvä lääkäri mainitsi sen nykyisin selvän asian, ettei ihminen kuule korvillaan, kuten hän muuten ei liioin näe silmillään.

Ilman kuuloelimiä ei tietenkään ole varsinaista kuuloakaan, mutta aistimus on prosessi, josta vastaa aikoinaan pilkkanimellä ”wetware” tunnettu kokonaisuus, nimittäin keskushermosto ja sen kruununa aivot. Wetware lienee myös tietotekniikassa tärkeämpi kuin hardware ja software. Toisin kuin Nokia Apple ymmärsi, että puhelimella kuulee paremmin, jos se on söpömpi. Luullakseni tämä ajatus olisi kokeellisesti todeksi osoitettavissa.

Näinä aikoina muutenkin mieltäni kiinnittäneen valokuvauksen suuri nimi Punkari mainitsi joko televisiossa tai lehdessä, en muista kummassa, että valokuvauskoneen laatu ja laji ei merkitse ihmeitä tavoiteltaessa kuvia, joita toisetkin pitävät hauskoina.

Tätä olen ollut itse kokeilemassa. Hieman yllättävää oli, että jopa printteinä eli oikeina valokuvina (10 x 15 cm) kympin, satasen, tonnin ja kymppitonnin maksavilla kameroilla otetut kuvat iltaöisestä Senaatintorista talvella eivät havaittavasti poikenneet toisistaan. Se halvin oli neuvostoliittolainen, merkiltään kukaties Lumo tai sitten Kiev, ja kallein oli laakafilmikamera, Linhof.

Tuo ei ole mikään sääntö. Jos kuvaa potkupallokilpailua tai Jukolan viestiä yöllä, tavallisilla laitteilla jää tietenkin kuvitta, myös nykytekniikalla.

Tarkoitus on vain sanoa uudelleen sama, mitä minulle ovat toistelleet vaihtelevalla menestyksellä ammattilaiset. Ensin pitää katsoa, jotta voisi nähdä. Kun on aikansa katsonut, on etsittävä kamerasta reikä, LCD, tähyslasi tai vastaava, jollaisia sanotaan etsimeksi, ja otettava huomioon se ikävä tosiasia, että valokuvalla on reunat, itse asiassa neljä reunaa. Kun on aikansa tähtäillyt, voi painaa nappia, ja lintu lentää. Aikojen alussa valokuvausliikkeissä käytettiin etenkin lapsia kuvattaessa saksivarren päässä olevaa leikkikalulintua, ja kuvaaja sanoi sopivaa ilmettä tavoitellessaan, että nyt katso lintua. Watch the bird.

Mielestäni kovan luokan ammattilaisen voi tunnistaa siitä, että hän katsoo syrjäkarein, kun haluaa nähdä tarkasti. Joku – luultavasti isäni – oli sitä mieltä, että toisen maailmansodan kotimaisissa ilmavoimissa hengissä säilyminen riippui kovastikin periferianäöstä. Vaikka muistelmat kertovat useimmiten sankarillisista hävittäjälentäjistä, siellä oli paljon väkeä konetykin väärällä puolella eli vastaanottavassa päässä. Siksi mahdollisimman varhainen havainto ja todella kiireinen väistö ja pakoon porhaltaminen kävi henkivakuutuksesta.

Ne muutamat kerrat, kun olen saanut seurata asiansa todella osaavan maalarin työskentelyä muotokuvan ollessa työn alla, nämä eivät mielestäni paljonkaan katsoneet kuvattavaa, jonka näköisyyttä oli tavoiteltava, vaan vilkaisivat, vilkuilivat vähän väliä.

En tiedä, olenko alkuunkaan oikeassa, mutta kirvesmiehet ja muurarit toimivat mielestäni samoin. Ehkä terävän näön alueella on jotain tyhmentävää. Epätarkkuus eli roso puuttuu ja sen mukana kaikki.