Kauneudesta ja tekijänoikeudesta

Petäjä kirjoitti lehteen juuri niin olimme puhelimessa puhuneetkin. Kokeneiden lehtimiesten kanssa ei tule vaikeuksia. Heille voi jopa sanoa, että kuule, en tiedä, tai että en viitsi ryhtyä miettimään ja selvittämään jotain mitä tahansa yksityiskohtaa.

Mielestäni vika ei ole median, yleisön eikä edes poliitikkojen. Huomio on aikojen alusta kiinnitetty asioihin, jotka ovat käsitettävissä ja joista on mahdollista puhua. Tieteen ja taiteen alusta eli kolme tai kolmekymmentä tuhatta vuotta aidosti vaikea asiat ovat jääneet spesialistien selvitettäviksi. Onko maailma todellinen vai kuva, sellainen kuin luolan kattoon heijastuvat varjot? Järkevä ihminen sanoo, että mitä väliä sillä on, kunnes käy ilmi, että joku juoksee sisään kirves koholla maailmankuvansa eli todellisuuskäsityksensä villitsemänä. Meille ihminen ja etenkin hänen kärsimyksensä ja kipunsa on todellisempi kuin tämä tai tuo profeetallinen käänne. Mutta ainakin pari miljardia ihmistä uskoo todellisuuden löytyvän jostain muualta kuin havaintomaailmastaan.

Anteeksi filosofointi. Ehkä tällä pääsisi perustuslakivaliokuntaan kuultavaksi, mutta ei tee mieli. Olen ollut siellä.

Vaikea asia, jota emme sekoittaneet Marimekon plagiaattitapaukseen, on kysymys teoksen hyvyydestä ja kauneudesta. Yhtiön omassa historiassa on paljon esimerkkejä kulumatiivisuudesta. Sekä taiteessa että tieteessä erinomainen käytäntö on perehtyä esikuviin ja sitten panna paremmaksi. Näin tapahtui kun firman olkalaukku ja kantokassi kehitettiin. Ne eivät ole millään muotoa suojattuja teoksia, mutta ne ovat pahuksen hyviä ja käyttökelpoisia ja pysyneet markkinoilla vuosikymmeniä.

Kuvassa oleva Aino Aallon ennen sotia suunnittelema juomalasi (itse asiassa Iittalan nykymuunnelma alkuperäisestä) on kauneimpia käyttölaseja, mitä on. Erään tarinan mukaan muoto oli funktion eli käytön määräämä. Tuomioistuimet käyttävät tuota sanontaa perustellakseen suojan puuttumista etenkin taideteollisuuden tuotteelta. Laseja oli näet helppo pinota tiskissä päällekkäin, kun ne eivät muotonsa vuoksi takertuneet toisiinsa. Se oli ennen kuivauskaapin keksimistä se (suomalainen, Maiju Gebhardin ja Työtehoseuran nimissä kulkeva innovaatio).

Kauneudella ja rumuudella, taidokkuudella ja taidon puutteella ei näet ole merkitystä arvioitaessa, onko jokin aikaansaannos suojattu teos.

Jokaisen eskarilapsen jokainen piirustus on suojattu teos, myös ne, joissa on selvästi vain suttua. Tämä on vanha sääntö, josta minulla olisi kyllä sanani sanottavana, muta en tee sitä tässä.

Tilanne muodostui sietämättömäksi, jos todella tökerö toritaiteen tuote ei saisi suojaa, mutta taitelijana pidetyn henkilön muutaman viivan hahmotelmat saisivat. Silloin suojattaisiin tekijää eikä teosta ja tuomioistuin joutuisi kriitikon asemaan eli tekemään esteettisiä arvioita.

Siihen ei tarvitse taidehistorian opintoja, että osaa luetella viisikymmentä suurta mestaria, joiden teoksia vakaat arvostelijat ovat väittäneet mielipuolen aikaansaannoksiksi. Esimerkiksi päivänsankari, 100 vuotta täyttävä Stravinskyn ”Kevään pyhitys” oli sellainen. ”Tämä ei ole musiikkia”, kirjoittivat asiantuntijat. The Timesin arvostelija julisti lehdessä mm. van Goghin, Paul Cézannen ja Gauguinin näyttelyyn tuodut teokset hullun töherryksiksi. Perusesimerkki voisi olla Picasso, josta oltiin yleensä sitä mieltä, ettei hän osaa lainkaan piirtää, mutta asioista auttavasti selvillä olevat tietävät, että kyllä hän uransa alkuvaiheessa osoitti suurenmoisia piirtäjän ja värin käyttäjän lahjoja, kunnes sitten rupesi piirtämään malleilleen silmän poskella ja muuta sellaista.

Tiesittehän, tarpeettoman tiedon ystävät, että Picasson ”Avignonin naiset” tarkoittaa Barcelonan bordelleja, joiden harras ystävä Pablo oli. Kadun nimi oli Avinyó, ranskaksi Avignon.

Tekijänoikeudessa tavallaan ymmärrettiin jopa intentioharha ennen kuin 1930-luvun teoreetikot, etenkin Wellek ja Warren kirjallisuudessa, kehittelivät ajatuksen. Taiteilijan tarkoitusperillä ja omalla käsityksellä siitä, mitä hän on tehnyt, ei ole juurikaan merkitystä teosta tulkittaessa.

Taidetta ja siten tekijänoikeuden suojaamaa on se, minkä voi myydä taiteena. Kun parikin suomalaista kuvanveistäjää alkoi tuoda näyttelyihinsä kantoja ja hirrenpätkiä, luonnollisesti ne olivat taideteoksia. Jos minulla tai sinulla on hirrenpätkä liiterin seinällä, se ei ole teos. Konventio määrää – sillä siis on vaikutusta, mitä yleisesti ja hyväksyttävästi pidetään taiteena.

Tämä asia on todellinen ja vaikea ongelma valokuvissa ja tietokoneohjelmissa. Jotkut niistä ovat selvästi suojattuja teoksia, jotkut taas eivät. Jostain syystä kaikkia karttoja pidettiin suojattuina, vaikka Suomen kartoituksen perustyöt valmistuivat ennen sotia ja kartoissa pyritään mahdollisimman suureen säännönmukaisuuteen, ei omaperäisyyteen. Konventio ratkaisee. Hiukan samoja ongelmia on arkkitehtuurissa. Todella omaperäisessä talossa (eräin poikkeuksin) ei voisi asua. Hieno rakennus on etevä yhdistelmä siitä, mikä o tunnettu ehkä kauankin – mahdolliset julkisivut pois lukien.