Kolme tietäjää

Itäisten maiden viisaat miehet, Kalle Tuori, Olli Mäenpää ja Tuomas Ojanen ovat kuohuksissaan, kuten varmaan kuuluukin.

Valtiovarainministeriö on syyllistynyt anekauppaan myymällä julkisen vallan käyttöä asianajotoimisto Hannes Snellmanille. Jos ministeriö olisi kysynyt Tuorilta, Mäempäältä tai Ojaselta julkisuuslain tulkinnasta, olisivatko nämä vastanneet?

Sitä en voi tietää. Itse olen tuomarina (julkisen vallan käyttäjänä) kysynyt professoreilta sata kertaa ja professorina vastannut viisisataa kertaa. Ainakin aikaisemmin papereissa pyöri näitä lausuntoja tuon tuostakin, ja usein ne olivat oikein hyviä.

Kun en tällä kertaa itse jaa tuohtumusta, syy ei ole se, että en itse ollut kolmen kuninkaan joukossa, sillä olen ollut enkä siitä pahemmin innostu. Syy on se, että ”second guessing” eli vastuullisen ja perustellun toisen mielipiteen merkitys on minun silmissäni suuri.

Esimerkiksi ylioikeuksissa on useista jäsenistä koostuvia jaostoja. Ajatus ja tarkoitus on, että he luonnostaan jäsentäisivät ongelmat hiukan toisin ja joutuisivat rakentamaan ratkaisun, joka ei olisi saneltu kannanotto, vaan perusteltu kompromissi.

Jopa vihainen esittelijä toimii välillä paholaisen asianajajana. Termiä käytettiin autuaaksi julistamista pohdittaessa. Yksi kardinaaleista sai tehtäväkseen kaivaa esiin mahdollisimman tarkoin kaiken epäedullisen tutkimuksen kohteesta. Menettely on tuttu myös asianajotoimistoissa.

Olen ollut laatimassa ratkaisuehdotuksen sisältäviä lausuntoja tasavallan presidentille, valtioneuvostolle ja useille ministeriöille. Vaikka viimeksi mitattiin julkisen vallan käyttöä oikein urakalla yksityiselle alueelle pysäköinnin yhteydessä, en ole pitänyt näitä kannanoton ja suosituksen sisältäneitä papereita vähimmässäkään määrin arveluttavina.

Mediassa on murjaistu, että ministeriöllä pitäisi olla itsellään riittävä asiantuntemus mm. julkisuuslain soveltamiseen. Ajatus on valitettavasti lapsellinen. Nykyisen lain ja sen soveltamiskäytännön vallitessa Suomessa ja Euroopassa ei ole ketään, joka ”osaisi” alan vaikeat kysymykset. Myös puheena oleva Kreikan vakuusjärjestely on niin erikoinen, ettei malleja oikein ole.

Risto Rytin Ribbentroppille antaman asiakirjan keksi ja laati Erik Castrén, mutta kun sotatila vallitsi, julkisen vallan käyttö tuskin nousi ongelmaksi. Voihan olla, että Castrén oli virkamiehenä UM:ssä, mutta hänestä siis tuli kuuluisa kansainvälisen oikeuden professori, ja itse sopimus oli mielestäni taitavasti laadittu – vaikka osa saksalaisista kai haistoi, mihin koira oli haudattu.

Ilmainen vinkki Jutta Urpilaiselle – kun käytätte seuraavan kerran asianajajaa, ja käyttäkää ihmeessä, kysykää sieltä konttorista, kuka asiaa hoitaa, ja nimittäkää hänet kahdeksi viikoksi ylimääräiseksi virkamieheksi ministeriöön. (On näissä miettimistä. Kerran kun olin hovioikeudenneuvoksena, pyydettiin vihkimään muuan nuoripari. Otin asiasta selvää. Ei onnistu, vaikka hovioikeustuomari on perinteisen käsityksen mukaan isompi herra kuin vihkimiseen oikeutettu alituomari tai sellaiseksi auskultoiva.) (Esimerkki ei ole surrealistinen. Oin tässä maassa nimitetty kenraaleja tilapäisiksi maaherroiksi, siis silloin, kun maaherrat vastasivat lain ja järjestyksen ylläpidosta.)

Toinen ilmainen vinkki arvoisalle valtiovarainministerille. Olisi kannattanut uskoa Hetemäkeä ja sanoa televisiossa Timo Soinille karjaisemalla, että Kreikan paperi on vakuus. Soinin vakituinen vastaselitys on kuin pahimman nurkka-advokaatin suusta.

Vakuuksia velan takaisinmaksamisen turvaamiseksi on periaatteessa kahta lajia, reaalivakuudet ja henkilövakuudet. Reaalivakuus on esimerkiksi kiinnitetty velkakirja. Henkilövakuus on esimerkiksi takaus eli asiakirja, jossa kolmas ottaa velvoitteen täyttääkseen suoritushäiriötapauksessa. Pankkitakauksia ja valtiontakauksia pidetään kaikkein vahvimpina.

Ministeri Pekkarinen on taitava mies. Iltauutisissa hänellä oli silti kerrankin vaikeuksia langettaa epäilyksen varjo vakuuden päälle. Hän teki sen sekoittamalla vakuuden olemassaolon ja sen hyvyyden.

Oikeustieteen peruskurssilla opetetaan erottamaan esimerkiksi velkakirjan ”veritas” ja ”bonitas” – onko velkakirja pätevä ja onko sen antajalla rahaa maksaa velkansa. Pätevä tarkoittaa muodollisesti sitova.

Edelle kirjoitettu on sananselitystä. Mielipiteeni ja arvioni on, että demareiden vakuusoperaatio oli ja on tarpeetonta pelleilyä ja viime kädessä vaalikalastusta ilman koukkua ja matoa. Ehkä se jotakuta vakuuttaa, että on onki ja siima. Minua se ei vakuuta.

EU-kantani on sama kuin vuoden 1943 rauhanoppositioon (U. Kekkonen ynnä muita). Oli jouduttu todella huonoon seuraan ja pikajuna oli kiitämässä täyttä vauhtia päin helvettiä.  Ei siitä selviä sanomalla, että minäpä jään pois seuraavalla pysäkillä, kun pysäkkejä ei ole, eikä jarruja. On joko hypättävä tai odotettava oikeaa hetkeä.