Juhlallisesti

Muuan kommentoija kirjoitti polsutuomareista. Tiedän mainiosti, että sangen merkittävä osa Suomen kansasta pitää virkatuomareita tolkuttomina tolvanoina, joiden järkivähänen kuitenkin riittää rehellisten ihmisten oikeuksien polkemiseen. Heidän läheisiä ystäviään ja sukulaisiaan ovat asianajajat, jotka hekään eivät välitä oikeudesta tuon taivaallista, mutta harrastavat mieletöntä laskuttamista.

Kun tuo ei vastaa omia käsityksiäni, jouduin jo varhain kokeilemaan, josko järkipuhe auttaisi. Ei se auta. Joka päivä sadat suomalaiset menettävät uskonsa ja luottamuksensa oikeuslaitokseen. Tyypillisesti näin käy, kun asianomainen saa sakkoa tai häviää juttunsa.

En itsekään usko enkä luota oikeuslaitokseen, jota olen siis palvellut 40 vuotta. Sitä vastoin arvioin, että oikeuslaitos eri orgaaneineen ja sivuelimineen toimii Suomessa aika hyvin. Peruste käsitykselleni on tieto, että olennaisesti samanlaiset asiat ratkaistaan olennaisesti samalla tavalla, jonka useimmat lakimiehet kykenevät useimmissa tapauksissa ennakoimaan.

Jos nyt itse puolestani yleistän, noin 2 prosenttia asioista menee pieleen jokseenkin kaikessa inhimillisessä toiminnassa.  Jos selvästi suurempi osa, vaikkapa 12 prosenttia vaikkapa reputtaa esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa tiettynä vuonna määrätyssä aineessa, jossain on vikaa ja toimenpiteitä tarvitaan.

Nytkin nettikirjoittelussa toistellaan kovasti, että ministeriöt ja asianajajat tekevät kumpikin omista syistään paperinsa vaikeiksi siinä nimenomaisessa tarkoituksessa, ettei kansa ymmärtäisi. Ehkä siteerasin eräässä 25 vuoden takaisessa kirjassani vakaumuksellista mielipidettä: lait pitää kirjoittaa selvästi. Silloin ei tarvita mitään tuomareita.

Jalkapallon ja jääkiekon lait eli siis säännöt ovat aika selvät. Kuitenkin otteluissa käytetään tuomareita.

Tuomarin tehtävä ei ole ratkaista juttuja kunnian ja omantunnon kautta eikä myöskään oman oikeudenmukaisuuden tuntonsa ohjaamana. Tuomari on toisen asialla. Hän hoitaa keskeistä julkista tehtävää ja on toimissaan sidottu lakiin.

Jokainen tuomari tuntee tilanteen, jossa oma ymmärrys ja tunteet sanovat toista kuin laki. Yritän esittää mahdollisimman selvän esimerkin. Minusta oli säälittävää, melkein itkettävää, panna asunnon myyjä maksamaan korvauksia kosteus- tai homevahingoista tilanteessa, jossa olin vakuuttunut, ettei tuolla myyjällä itsellään ollut asiasta minkäänlaista aavistusta mutta ostajalla oli. Vuosikymmen kaksi sitten tietoa tällaisista ongelmista oli vielä harvoilla, eikä niistä puhuttu tai kirjoitettu kovin paljon.

Sekä laki että oikeuskäytäntö määräävät kohtuullisen selvästi, mitä myyjän on kerrottava kaupan kohteesta ja mistä ostajan on otettava selvää. Vanhainkotiin siirtyvä mummo myi mökkinsä. Kauppakirjassa, jonka ostaja oli kirjoittanut, mummo vakuutti, ettei mökissä ole home- eikä kosteusvaurioita. Sitten kävi ilmi, että alapohja oli homeessa. Lain mukaan mummon olisi pitänyt hankkia jostain – en tiedä mistä – asiantunteva ammattilainen tutkimaan mökkinsä ennen kauppakirjan allekirjoittamista. Ostaja puolestaan keinotteli myyjän – mummon – tietämättömyyden ja osaamattomuuden turvin ja sai siis mökin lopulta puoli-ilmaiseksi. Ostajana oli vieraalta paikkakunnalta oleva poliisimies. Korvausten jälkeen mummo itkeä tuhersi vanhainkodissa kunnes kohta kuoli, ja poliisi röhisi tyytyväisenä kauppamiehen kyvyistään.

Tiesin hyvin, että mummoa oli petkutettu.  Hän ei taatusti osannut yhdistää käsitettä ”homevaurio” taloon. Home oli sellaista, joka leikataan leivästä pois, ellei ole liian kova nälkä, tai siirrellään syrjään puurokattilan pinnalta. Ehkä hän oli myös kuullut miesvainaaltaan, että lain mukaan ostaja saa muka syyttää itseään, ellei kaupan kohde olekaan niin hyvä kuin hän luuli. Etäisessä muinaisuudessa sanottiin latinaksi tai kansankielellä, että ostaja kavahtakoon, caveat emptor.

Olisin ehkä voinut hylätä ostajan vaatimukset viittaamalla siihen, että osapuolten kyvyt ja toimintamahdollisuudet poikkesivat toisistaan niin suuresti. Tällaisiakin prejudikaatteja on. On mahdollisuuksien rajoissa, että ostajan vilppiin olisi voinut viitata, vaikka en vieläkään ole oikein varma miten.

Mutta kun se mummo oli laittanut asiamiehekseen etäisen sukulaisensa, maallikon joka ei ymmärtänyt edes kiistää vaatimusta, vaan tyytyi voivottelemaan, että eihän se mummo mitään pahaa tarkoittanut. Ja riita-asia on ratkaistava kanteen mukaisesti, ellei vastaaja edes väitä kannetta perusteettomaksi eikä kannevaatimus ole selvästi lain pakottavan säännöksen vastainen.

Kavahdan tuomareita ja virkamiehiä, joiden saksankielinen nimitys on Rechtshaber, oikeutta isoava ja janoava. Tuollainen henkilö on valmis kyntämään maantien vaoille ja muuttamaan asumaan puuhun, jotta oikeus toteutuisi. Pysyäkseni latinassa – jotkut ottavat sarkasmin tosissaan: tapahtukoon oikeus: tuhoutukoon maailma. Tai siis sävyisästä kauan sitten sanottuna, suurin oikeus on suurin vääryys. Summun ius summa iniuria.

Todettuani kotimaiset mansikat ja vieraat pensasmustikat mainioksi, muistutan kuitenkin lukijoita: älkää lähtekö herrojen kanssa marjaan. Kuten sananlasku tietää, siinä menevät äkkiä sekä kopat että marjat.