Kenttä

Nämä ovat hajamielisiä ajatuksia, joilla ei liene mitään käyttöä. Syypää on ehkä britti Peter Watson, jonka ”The Modern Mind” teki ilmestyttyään vuonna 2002 vahvan vaikutuksen. Se on tavallaan aatehistoria tai kulttuurihistoria ja käsittelee viime vuosisataa. Teoksen suuri erikoisuus on tieteen ja muun kulttuurin tarinan kuljettaminen rinnan, yhteyksiä osoittaen.

Watson tähdensi, että esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli kaksi Wienin piiriä. Ne istuivat kahdessa kahvilassa käytännössä vastapäätä toisiaan. Toisessa pulisivat aikakauden johtavat älypäät, joista kulttuurihistorioitsija Egon Friedellin nimi muistetaan meilläkin, mutta mukana oli myös muusikkoja, esimerkiksi Alban Berg, maalareita, kuten Kokoschka ja ties vaikka ketä.

Kadun toisella puolella istuivat filosofit ja matemaatikot – Schrödinger, Gödel, Carnap, ajoittain Wittgenstein, Schlick, Mach ja niin poispäin.

Hämmästyttävällä ja uskomattomalla tavalla näiden herrojen ajatukset ikään kuin kävivät samaan suuntaan, vaikka kukaan järkevä ihminen ei käsitä, mitä yhteyttä voisi olla Gödelin epätäydellisyyslauseella ja vaikkapa kaksitoistasäveljärjestelmällä.

Itse olen siinä uskossa, että yhteyksiä on. Ja molemmissa porukoissa kuulemme sellaista saksan kielialueen suurmiesten kuin Freudin (ja Jungin) sekä Einsteinin uudet ajatukset herättivät vilkasta mielenkiintoa.

Lukiessani eilen esittelemäni Martti Anhavan etevän esseen Tshehovin Aro-novellista jäin miettimään, että kirjoittajalta jäi enää sanomatta ratkaiseva sana. Sopi jäädäkin, koska ei sitä Tshehovkaan tuntenut, vaikka olikin luonnontieteellisesti suuntautunut ihminen, lääkäri.

Tuo sana on ”kenttä”. Tarkoitan algebrallista kenttää, sähkömagneettista kenttää ja tietenkin kvanttikenttää.

Kenttä varaa tietyn tilan. Se sisältää energiaa. Sen läsnäolo eliminoi todellisen tyhjyyden." Kenttä saa aikaan "olotilan avaruudessa", niin että kun sinne asetetaan jokin hiukkanen, siihen kohdistuu voima.

Tshehovin Aro, jossa yhdentekevät ihmiset liikkuvat lähes loputtomasti yksitoikkkoisella arolla turhilla asioillaan, eikä oikeastaan mitään tapahdu (paitsi lukijan) mielessä, on tässä mielessä täsmälleen kuin fysiikan kenttä. Hiukkaset (ihmiset, hevoset, ajopelit) liikkuvat, vaikuttavat toisiinsa, jatkavat liikettään. Siinä kaikki.

Ja tämä on fysikaalisen todellisuuden perusta, sen teoreettinen malli.

Saman henkinen ajatus tulee aina mieleeni Antti Hyryn novellista ”Junamatkan kuvaus”, joka sekin tuntuu olevan täysin joutavaa höpinää. Lähes tuntemattomaksi jäävä mies matkustaa junalla makuuvaunussa. Mitään mainittavaa ei tapahdu.

Jos olisin opiskelija, joka joutuisi tuskakseen kirjoittamaan pikku esseen tuosta Hyryn novellista, panisin kirjoituksen otsikoksi ”Perillä kaiken aikaa”. Novellissa matkustaja nimittäin miettii, miten outoa on, että ensin sitä on lähdössä ja sitten aikanaan perillä. Miksi ei voi olla molemmissa yhtä aikaa?

Koska Hyry on diplomi-insinöörinä suorittanut korkeakoulumatematiikan ja sähköinsinöörinä myös fysiikan perusteet, en osaa olla ajattelematta tuossa yhteydessä Youngin kaksoisrakokoetta ja aaltofunktion romahtamista.

Asia ei ole näin eikä kukaan ehkä ihan tarkkaan tiedä, miten se itse asiassa on, mutta perustasolla voi sanoa, että yksittäinen fotoni, jonka voi esittää joko hiukkasena tai aaltona, kulkee kahden eri raon läpi samanaikaisesti. Tämä on tietysti mahdotonta, mutta ainakin Bohrin Kööpenhaminan tulkinnan mukaan näin tapahtuu. Toisin sanoen tältä pohjalta voidaan laskea.

Jos valo voi olla samanaikaisesti kahdessa paikassa ja toisaalta kvanttikenttäteorian mukaan (epätarkkuusperiaate) sen paikkaa ja nopeutta ei voida ilmaista täsmällisesti, novellin kirjoittajalla on hyvät perusteet esittää ajatus, että matkalla oleva ihminen on perillä kaiken aikaa. Hän voi olla sekä lähdössä että tulossa.

Tätä Kirkkonummen tulkintaa en aio esittää Hyrylle itselleen. Tiedän mitä hän vastaisi: ”Kaikkia hulluja sitä ajatellaankin. Minä ajattelin, että sellainen juttu olisi mukava lukia.”