Hilja-mummon kirjoitus

”Tosiaankin – myös minä, suuren perheen äiti, olen viimein saanut viettää erikoislaatuisen toiveloman. – Enää en oikeastaan olekaan perheenäiti; olenhan ollut jo yli neljä vuotta leskenä ja lapseni ovat kukin perustaneet omat perheensä. Siksipä minullekin viimein liikeni aikaa lomanviettoon, matkustamiseen.

Kohta on kulunut kolmekymmentä vuotta siitä, kun jouduin jättämään syntymäseutuni. Perheemme muutti Helsinkiin koti-Karjalasta, mutta kaikkien kuluneiden vuosien aikana ei ole Karjala unohtunut. Tuhansia kertoja ovat sinne ajatukset lentäneet kaipuun siivin: Saanenko enää koskaan nähdä lapsuuteni rakkaat leikkikentät.

Alkuaikoina Helsinkiin muuttomme jälkeen oli mahdotonta lähteä matkalle suuren lapsijoukon kanssa ja vielä mahdottomampaa jättää heitä vieraan hoitoon. Sitten tuli sota ja sen seurauksena Karjalan menetys. Silloin jo uskoin, etten koskaan enää kotiseutuani näkisi.

Mutta ihmeitten aika ei näytä olevan vieläkään ohi! Viime vuosina on matkailu Neuvostoliittoon sallittu ja niinpä minäkin aloin ajatella toivioretkeä Kannakselle. Ja nyt olen saanut suunnitelmani toteutetuksi.

Matkan päämääränä oli kylläkin Leningrad, mutta minun kaipuuni kohdistui Terijokeen, paikkakuntaan, jossa aikoinaan kotimme perustimme ja missä kaikki kuusi poikaani ovat syntyneet sekä pieninä palleroisina leikkineet.

Jo menomatkalla pysähdyimme Terijoella, sain nähdä jälleen – kolmenkymmenen vuoden jälkeen – ihanan hiekkarannan ja lähellä rantaa puiston keskellä sen pienen talon, joka oli meidän ensimmäinen kotimme. Talo oli melkein entisellään, joskin äskettäin keltamullalla maalattu. Se siis otti vastaan minut kuin pyhäisiinsä pukeutuneena.

Kaikki oli tuttua, ihmeellisesti ennallaan. Puiston puut ja polut, tuulen humina ja meren aaltojen kohina kaiken taustalla. Kyynelet tulvahtivat silmiini, tuntui samalla kertaa niin ihanalta ja niin haikealta. Itkin koko ajan kulkiessani hienossa hiekassa vesirajaan saakka. Löysin siellä – samoin entisellään - mielipaikkani, missä kymmenet kerrat olin pienokaisteni kanssa päivää paistatellut.

Kaikki tuntui niin tutulta ja omalta – ja sittenkin tiesin, ettei se enää omaa ollut. Ympärillä liikkuvat ihmiset puhuivat vierasta, käsittämätöntä kieltä.

Sain myöhemmin uidakin samalla tutulla rannalla, ja miten lieneekin vesi tuntunut pehmoisemmalta ja lämpöisemmältä kuin Helsingin uimaloissa, vaikka oli samaa Suomenlahden vettä.

Toivelomani, suloinen, ja surullinen, on nyt ohi. Vaikka kaihoni vanhoille kotitienoille kasvoikin, olen onnellinen, että sain lyhyen toivelomani viettää, sain kerran vielä kulkea niitä polkuja, joita olin astellut ruusuisen nuoruuden päivinä.

Kirjoitti: Hilja Kemppinen, Topeliuksenkatu 13 D 30, Helsinki, 1962

 = = =

Tässä on yksi kirjeistä, jotka yllättäen löytyivät kirjekuoresta isäni arkistokaapista. Samassa kuoressa oli kymmeniä aivan toisenlaisia kirjeitä, isoisäni sisarusten Kolymasta ja Vorkutasta eli siis hirveimmästä Siperiasta 1920-luvulla ja 1930 lähettämiä.

Tämän kirjeen liitän blogiini kuvittamaan kysymystäni: miten paljon naisten kykyjä ja mahdollisuuksia lienee jäänyt käyttämättä menneinä vuosikymmenenä.

Tämän. tähän sanasta sanaan kopioidun kirjeen kirjoittaja oli kansakoulun käynyt siivooja, myöhemmin varastoapulainen.

Mielestäni kieli välineenä ja koskettavan tunnelman välittäjänä on ollut hänellä hyvin hallussa.

Arvaan että teksti on kirjoitettu koneella sukulaisia varten. Taiteen tavoitteet toteutuvat, koska kirjoitus on niin persoonaton että se kääntyy erikoisen persoonalliseksi.

Kuva on Kauhavalta. Kirjeen kirjoittaja on kuvassa noin 50-vuotias.